Mietin välillä
miks mussa on kuolema silloinkin kun nauran
niinäkin hetkinä kun kaikki on ihan hyvin
joku istuu olkapäällä ja kuiskii
entä jos lähden tänään
miltä se tuntuu
mitä tuo huomenna miettii
odottaakohan koira sittenkin siellä jossakin
nätisti sohvalle käpertyneenä
saako siellä vain nukkua
aivan turvassa
jonkun sylissä
sattuuko lähteminen
miltä kuolettava kipu ylipäätään voi tuntua
voiko sellaista tuntea
vai onko silloin jo kuollut
meneekö taju ensin kivusta vai sittenkin jostain muusta syystä
tunteeko silloin vielä
voiko tänne palata katselemaan
vähän sivusta tuulena puhaltelemaan
mutta niin että saa palata turvaan
jota kukaan ei riistä
ei kiusallaan eikä vahingossa.
Sanat hapuilee yksinään merkityksettömiksi kirjeiksi
ei niitä kukaan lue
ei ne sanat ketään sitten enää kiinnosta
ihan yhtä vähän kuin nytkään.
Mutta silti sitä kirjoittaa
sitä silittelee ajatuksissaan kuolemaansa
lähtöjä ja jäähyväisiä
miten hassua
miten pienestä kaikki on kiinni
ja silti juuri niin kuin kuuluu
kohtalo solmii siinä olkapäällä istuessaan kuoleman kanssa umpisolmulle yhtälailla tulevaisuutta
kuin niitä painajaisia
jotka herättelee mua öisin
siihen suurimpaan pelkoon
jossa hengittää ei voi
jossa kaikki on jo menetetty
eikö niin ole jo nyt
vai onko pahempaa silti elää menettämisen pelon alla?
En tiedä
mieli ei osaa rauhoittua
keho leikkii että jos suorittamista jatkaa
senkin jälkeen kun kaikki sisällä huutaa vain lepoa
ettei pahuus palaa
ei ainakaan niin synkkänä ja syvänä
pimeänä kaiken nielevänä totuutena
ja silti kaikki tietää
pako ei koskaan ole onnistunut
lopulta sitä vain kompastuu
aina aina aina
juuri niihin olkapäällä kuiskiviin ajatuksiinsa.