et sekopäisenä seinästä seinään säntäilevä mieli löytäis suuntansa
pysyis varmana valinnoista
eikä pakenis kaikkia tilanteita ajatuskatkoksesta luotuun turvankuvaelmaan.
Mut ei
ei nii ei
enhän mä tietenkään
jossain hetkessä mietin miten koskaan oon osannut kestää kipua
mut sit ajatukset selittääkin ite ittensä
ja mä mietin miksen viettäis kaikkea aikaani vain siellä
jossa asioilla on väistämättä selityksensä
on kipu
on yksinkertaistetut rajat kivulle
ja sitten kivun loppu.
Pitäis vähän enemmän kaikkea
katso nyt jaksaa jo
niin silloin pitäis sit suorittaa
alta pois noi ja nää
koska syksy on täällä nopeammin kuin uskaltaa edes myöntää
siks tästä kuntoutumisleikistä pitäis nyt näytellä se osa
jossa on jaksettava.
Mut en mä siltikään
teatteriesitys olemattoman elämän vuoks tuntuu yllättävän raskaalta
vaikka hemoglobiinit oiskin viitteissä
valoa riittävästi ja ympärillä näennäisesti tasaista
(edelleen odotan ja säikyn lähes jokaisesta aloitetusta lauseesta huonoja uutisia)
koska ei kai mikään ulkopuolinen asia lopulta vaikuta aidosti mieleen.
Jos jatkuvasti silti tiedostaa
ettei mitkään leikit, valheet tai taitavimmastikaan rakennetut näytelmät muuta sitä totuutta
joka vaani jokaisessa pelon varjolla sivuutetussa katseessa
niissä sanoissa
joilla peitellään ymmärryksistä totuuspohjaa
se olematon elämätön elämä on silti edessä
eikä sen järjettömiä myrskyjä väistetä vain kuvittelemalla
ja itselleen valehtelemalla että kyllä se siitä vielä.
Ei
ei läheskään tämä tästä enää koskaan
ei välttämättä ikinä millään
miksi se olis niin mahdotonta sanoa
miksei se sais olla totuutena näiden leikkien taustalla
miks tässä maailmassa on uskottava ikuisesti hyvään
kun kaikki hyvä on pelkkää peitettyä pahuutta?