et irrotan otteen ja huudan
et sekoan
mokaan
en osaa
en hallitse.
Mä pelkään koko ajan et noi satuttaa
et joku valehtelee
et kaikki onkin oikeasti valheen varaan rakennettua kuvitelmaa
jonka voi sortaa yhdellä käden heilautuksella.
En pääse pelkoa pakoon
en uskalla tarttua terään koska tilanteen sinetöiminen vaikuttaa järjettömimmältä ratkaisulta
vaikka olettamus onkin jo etten mä pysty
enhän mä koskaan kunnolla
silti pelkään
ja sekoilen pelkoni luota ja luokse löytämättä kohtaa jossa pystyisin hengittämään.
Oon niin väsynyt
ne ois voineet antaa mut pois enkä olis kai nyt näin rikki
ne näki tarpeellisemmaks halveksia ja satuttaa
suojata itsensä siltä häpeältä
josta mä en koskaan pääse eroon
ei kun tietysti aikuisena syy on mun
paitsi ettei mun voimat enää riitä tähän taisteluun.
Päättymättömään ja aikoja sitten hävittyyn
mua sattuu ja väsyttää
pelkään ja pelkään mut en voi huutaa tän enempää
eikä silläkään ois väliä
ei tää lähde koskaan pois
mikään ei enää muutu paremmaks
ja kokonaisena ajatuksena tämäkin on hurjan pelottava
ja melko paljon liian synkkä kestettäväksi.