Itseviha löytää mittasuhteet
jossa järjen ja tunteen välisestä keskusteluyhteydestä ei jää jäljelle mitään
tunnen yhä uudestaan miten vajoan johonkin hallitsemattomuuden kehään
enkä edes halua enää muuta kuin huutaa
itse itselleni
vittu sä oot laiska/läski/tyhmä/itsekäs
ootan muiden huutoa
suoraa vastausta en saa oikein mitenkään kääntämällä
mut mulla on tunne ettei piste oo enää kaukana
aina siihen lopuks päädytään
ku mä en oo mitään mitä pitäis
en mitenkään olemassa niin ku ympärillä vaaditaan
enkä ees asetu mun eteen asetettuihin muotteihin vaan jatkan vain valittamista ilman oikeutta.
Samalla ku lasken uuden naarmun paikkaa
mua oksettaa ku tunnen miten paidanhiha ottaa vastaan sitä mitä laastari ei
haluun repiä itteni tänä iltana roskikseen
pala palalta
raaja raajalta
ettei mun tarvis tuntee et mätänen elävänä.
Mut tiiän mä et kipu rajaa
noin mulla on muka hyvät suunnitelmat
päivien aikana lasketut
ja silti aina kun alotan
mä saan ehkä just yhen haavan tehtyä
ja sit kuitenkin luovutan
se raivostuttaa
kehon ja mielen rajallisuus raivostuttaa
viiltää vois myös nopeammin
silleen ettei mikään mun sisällä ehtis estellä
kädet ei alkais täristä
ei tulis huono olla
tiiän mä
et jos osaisin rankaista kunnolla
ne menis nää suunnitelmat nauraen.
Ja yhtälailla voisin vaan nauraa kivuntunteelle
kuin kaikki nauraa mun olemassaololle
mä voisin osatessani olla riittävänkin julma itselleni
mut saatana mulla mitään itsekuria oo
ikuinen itku ja vihaa enemmän kuin mitään
enkä mä silti onnistu missään.