Ajatukset ei rauhoitu
haluun huutaa
mut mitä sekään muuttaa
mikään ei koskaan tuu auttamaan tähän
tää on ollut pimeää
niin pitkään niin toivotonta
ja enää entistä toivottomampaa.
Oon elänyt valheessa
jos joku jäis
jos ois jotaki pysyvää
jos en jäis yksin
kasannut tästä pakoreitin
uskotellut ettei elämä tuntuis nii pahalta
nyt tajuan päivä päivältä tarkemmin
mikään ei enää koskaan muuta mun oloa.
Ei oo väliä kuka jää ja kuka lähtee
yritänkö kaikkeni olla oikein
vai teenkö enää mitään kelvatakseni
kaikki on jo ohi
mä oon väsyny huutamaan vain pääni sisällä
tukahduttamaan kaiken etten ois väärin
ja silti tunnen miten kaikki tää mussa vain etsii uusia ilmenemismuotoja
ja mä tiiän kyl et ne näkee
jatkavat sopivasti valhetta etteivät muka
mut tietävät jo
millä sit kostetaan
missä kohdassa matto on parasta kiskoo jalkojen alta
ja nauraa halveksien
vittu uskoiks sä oikeesti ettei tarkoitus ollut aina vain satuttaa?
Eikä mikään ois muuttunut
vaikka ois ollut muutakin kun vain mun ja muiden valheet
loputon, upottava suo
jossa eteneminen on yhtä turhaa kuin pysähtyminen
sitä vain hukkuu
hukkuu ja hukkuu
mikään ei ois ikinä muuttunut.
Mä en jaksa analysoida joka sanaa
miettii miks ja miks ei
en osaa lakata ajattelemasta
mut silti keskityn liikaa siihen miten muut teki tai oli tekemättä
vaikka mun pitäis kymmenen kertaa uudestaan miettiä
mitä sanoin, miks sanoin
mitä ikinä yhdellä ainoalla sanallani kuvittelin saavuttavani?
Mihin tällä kaikella elämättömällä elämällä
iänikuisella valituksellani
kuvittelin päätyväni?
Ketä odotin
mitä odotin
mitä ikinä kuvittelin et voitan?
Miks ylipäätään kuvittelin et mitään ansaitsisin
miks annoin itteni upota sellaiseen valheeseen
mitä sellaista kuvittelin tehneeni
et oisin koskaan ansainnut mitään?
Itsevihaa joo
muiden vihaa erityisesti
mua ahdistaa hengittää
koska ajatus minuudesta ja pahuudesta ei anna sekunnin rauhaa
haluan tappaa mut tähän paikkaan
(vaikken siihen kykenekään)
vain ettei mun tarvis enää tuntea raivoa mua kohtaan
tuntee miten ois kaikki mahdollisuudet vaikka minkälaisen itsetuhon toteuttamiseen
ja mä en saatana kykene enää mihinkään.
En vaikka tajuan
ettei masennuksesta tän pidemmälle pääse
tää on se olo joka mulla on tässä ja vuoden päästä
tää on se sama olo joka oli jo viis vuotta sit
sama olo johon upposin kymmenen vuotta sit
tää ei lopu koskaan
tää on minä
eikä minuudesta voi parantua.
En jaksa mitään
en jaksa mitään.