mun mielessä
katse käy kädet, jalat, arvettoman ihon valmiiks läpi
mistä sit
kuinka paljon
mävihaansua
kaikkivihaasua
oon nii väsyny
kurottelen lattialta kattoa
ota tää itku
mä en jaksa itkee näin
ku ei oo ketään jolle nyt heti kertoo
pitää jaksaa oottaa
mut ku ei nää olot oo niitä
joita voi siirtää paremmalle ajalle
ei mulla ole sanoja kirjoitettavaks
ajatuksia myöhemmin käsiteltäväks
tarvisin nyt heti jonkun
jos joku vaan vois pitää hetken kainalossa ja lohduttaa.
En osaa tätä yksin
osaan ottaa terän
tarvittaessa sakset
sillä tavalla osaan tän vihan, pettymyksen, raivon ja inhon käsitellä
en halua leikkiä millään jääpaloilla tai muilla
ku mun keho ei jaksa itkunsa lohduttomuutta
hengityksen epäselvää rytmiä
kipu on ainoa joka palauttaa mut turvaan
oonhan mä tässäkin turvassa
taas kai tavallaan sit joskus monen päivän päästä
jos joku ehtii osaten sit kuunnella
tai ihan yhtä hyvin en enää koskaan
päätöksiä tehdään nopeastikin
ja jos on näin väärä
kannattaa varautua jatkuvasti pahimpaan.
Ja mitään viime talvea pahempaa en tavoita
luulin tietäneeni yksinäisyyden jo ennen sitä
mut väärin luulin
en kestä sellaista yksinäisyyttä enää koskaan uudestaan
mut tiiän mä
tästä nyt näin ”kuntoudutaan”
et sit joudutaan sinne taas
yksin itkemään
tietämään ettei kukaan kuule
emmä pysty siihen enää
en ota askeltakaan kuntoutuakseni
vaikka tiiän et yhtälailla se sama yksinäisyys on edessä
leikin nyt kuntoutuvani tai en.
Miks elämän piti mennä näin
miks tää on tällaista?