Koiraa ei ahdista se mitä oon
eikä se miten en oo kuntoutunut
se ei ahdistu itkusta eikä välitä mun ajatuksista
yhtäkään ihmistä en voi mun pahuudelta suojata
mut koira ei aisti näitä samalla tavalla
sitä mä en voi satuttaa vain siks oon toivoton ja mun mieli on synkkä.
En tahdo sopia maailmaan
en jaksa yrittää ja yrittää
kun tunnen joka hetki sisälläni jotakin aivan kamalaa
eri tavalla hallitsemattomissa olevaa
en kelpaa koska en voi muuttua niin kokonaan
en näillä voimilla
mut en vaikka tää olo kerran lähtis pois
muutenkin se ois pahin tilanne niiden kannalta
joita mun pitäis osata suojata sanoiltani
koska siinä kohdassa ees mun oma olo ei seisois mun ja maailman välissä
eikä toisilla oo mitään mikä niitä multa suojais.
Koska en mä muista hetkessä
et nää on niitä
jossain kohtaa tajuan et oon puhunut liikaa
mut mikään yksin huoneessa itketty itsevihapuhe ei poista sitä että satutin jo
olin jo hirveä ja tuhosin kaiken mihin ylsin
vaikka muuten muistan pahuuden
joka hetki tiedostan rajat ja kamaluuden määrän
uppoan liian usein keskusteluihin
enkä varo sanoja
eikä niitä pois voi myöhemmin vetää.
Siks koiran kans on kolme kertaa helpompaa
se painaa aina uudestaan päänsä mun jalan päälle ja nukahtaa
siihen ei voi sattua et mä oon mä
muuten se pysyis kauempana ja varois
sitä ei kiinnosta missä tahdissa kuntoudun
ja et kai mulla on jo opiskelusuunnitelma
ja mitä aion elämässäni seuraavaks
ei se niistä välitä
se välittää tämän hetken tästä
ja seuraavassa hetkessä jostain muusta.