osaan nauraa vaikka itkettää
mikään ei muutu enää
hetkellä ennen pimeää vesi on vaaleaa
en katso sitä
en syksyäni
saati syksyn putoamista talveksi
onhan kaikki paljon paremmin kuin silloin joskus
ja oikeasti
mikään ei koskaan muuttunut.
Kaikki on ollut ehkä juuri näin viimeiset kymmenen yksitoista vuotta
se mitä aikuistuin lakosi kuitenkin menneisyyteni mukana
mitä mä teen rohkeudella sanoa mitä tunnen
jos aina se ainoa mitä tunnen on toivottomuus?
Enkä tiedä mitä halusin elämältä
joskus katselen valoisampia aikoja hämmentyneenä
en löydä edes leikillä sitä ajatusta
mitä ihmettä elämässään piti tahtoa?
Oliko suunta tai tarkoitus
oliko mun olemassaololla joskus jokin merkitys?
Koska eihän tää oo kuin pahaa oloa
ja sitten taas hetken pahempaa
ihmisiä jotka tulee ja lähtee
mun itkua joka ei lopu huutoon
eikä järkeiltyihin totuuksiin
päättymätöntä kipua täysin turhan takia.
Ja ei
eihän mikään lopettamatta lopu
tässä mä oon
jos uskaltaisin en tekis enää mitään muuta kuin huutaisin
vittusaatanaperkele ja miks te teitte näin
miks noi noin ja miks mua ei voida vaan tappaa
miks mun pitää pelkuuruuteni vuoks tätä elämää läpi kitua
ja ettekö te saatana vois jo luovuttaa noiden samojen hokemisten kans
kerran kaikki näkee etten mä oo mitään
en ikinä oo ollut
enkä tule myöskään olemaan
enkä oikeasti enää jaksa edes yrittää olla
ja jos mä kestäisin paremmin viiltäisin syvemmälle
jos mä olisin oikein
mulla ois varmaan joku suunta tälle kaikelle?
Joku syy kestää kestämättömyyttä
mä vihaan mua
mun ajatuksia
vihaan aivan kaikkea
oon liian väsynyt kestämään
olemaan se joka hymyilee ja leikkii kilttiä
ja sit leikkaa kipunsa rajoilla pari ihokappaletta roskiin
ja uskoo että kestää taas yhden illan yli
ymmärtäen kuitenkin koko ajan uppoavansa vain jonnekin
josta mikään ei enää pelasta
tai ehkä mun tilanne on ollut sama läpi kaikkien näiden vuosien
mut nyt on tullut vain aika kattoo tätä silmästä silmään
ilman et pako onnistuu enää mihinkään suuntaan.