Mä tiiän et tässä kaikki on hyvin
et saan puhuu niin paljon kuin haluan
etten jää vielä yksin
jos en tee väärin, ole väärin
mä tiiän et tässä asiat on niin kuin toivoin niiden olevan kun ne on valmiita.
Mä oon valmiina mun kuolemaan
en tiiä miks nyt
miks pitkästä aikaa tää tunne on näin voimakkaana
mut se on
enkä jaksa yrittää taistella vastaan.
Tiiän jo ettei elämä muutu
koska minä oon minä vuodesta toiseen
en saatana jaksa mitään kuntoutumisleikkiä
enkä pudota siihen pimeään yksinäisyyteen
tiiän mitä on edessä
tiiän vastuut, velvollisuudet
mä tiiän
ja mua sattuu.
Mun keho kerää haavoja sinne tänne
mä leikkaan saksilla ihokappaleita välittämättä siitä missä raja menee
siis se raja paljonko jaksan ja osaan hoitaa
mä vaan viillän ja leikkaan
kun mun keho ei tunnu enää omalta
ja siks kipua on helpoin vastaanottaa.
Ei se miltään pelasta
en mä sitä väitä
eihän mikään täällä pelasta
(paitsi mun uskomuksissa kuolema kaikelta)
mut voin mä silti satuttaa itteeni
jos se onkin polku kohti sitä jotakin
jonne on nyt tosi kiire.
En tiedä
enkä välitä
ajatukset jatkuu niihin sovituksiin
joissa juonkin alkoholia ja asetun raiteille
ei sun tarvi kertoo miten väärin tää on
ja kuinka olis muitakin keinoja
ettei toisen työpaikalle saa ja niin edelleen
mä tiiän jo aika paljon
ja itseni erityisen tarkasti
siks mä luulen et parempi jättää ne temppuilut niille jotka vielä temppuilla jaksaa
ja varmistua siitä ettei tää kerta voi jäädä yritykseksi.
Mä oon miettinyt sitäkin miten kovin valmiiks tän elämän sain
tuhosin kaiken
kaikin keinoin
kehoni, tulevani, toiveeni ja ihmissuhteeni
kaiken
kyllähän tätä vuosia valmisteltiinkin
mutta eiköhän tuo vähempikin epäonnistuminen olis riittänyt.
Mut sama se
kun mussa on nyt niin paljon tätä ajatusta ja toivetta
ja mä oon vapaa kaiken tän kans.