ja kuulen niiden rauhoittavan äänen
tiedän ettei tämä tästä toiseksi taisteluillakaan muutu
näen vereni hyytyvän haavan reunoille tuntematta kipua
sen yhden hetken oon kokonaisena olemassa.
Muun ajan huudan liian kovaa olemassaoloani todeksi
ymmärtääkseni vain etten ole mitään
en yhtään mitään
tahtoen pois ja aina sen ääneen sanoessani ymmärrän olevani mitätön jopa itsetuhossani
niin saatanan oksettava ja hirveä
etten saa itsevihani alla henkeä
ellen paina samassa ajatuksessa aina jo terää uudestaan ihosta läpi
revi itseäni paremmin rikki
tuudittaudun uskomukseen
jossa vakuutan itselleni oppivani tämän
osaavani jo aika hyvin ja pystyväni kyllä parempaakin
en muussa elämässä
mutta edes näissä mitättömän turhissa ihon leikkaamisissa.
Kuolemaa
tarvitsen kokonaista kuolemaa
en tätä turhaa räpiköintiä edestakaisin en missään
varmempia askeleita raiteiden vierellä
viimeisiä unia
haluan vain pois tästä kaikesta.
Enhän riittävästi
miksi sitäkään pitää hakemalla hakea
toivoa jota täällä ei ole
mitä se enää edes helpottaa
leikkimällä leikkiä todeksi valheellisia kuvitelmia
mua nää ei enää lohduta
tää maailma kääntyy ympäri joka päivä uudestaan
ja mä vaan kuuntelen vierestä
miten saatanan suojaan ne pääsee
ihan vaan kieltämällä tosiasiat.
Joo eihän muiden maailmaa mikään muuta
miks sitä vaatisinkaan
en edelleenkään tiedä miks käytän niin paljon aikaa sen toivomiseen
että olisin totta
että ehtisin olla toivottomuudessani totta ennen kuin kuolen.
Kukaan ei usko mun itsemurhaan
harvemmin kai minä enää itsekään
vaikka viha mun sisällä kasvaa entisestään
ja mä tiiän ettei muita reittejä helpotukseen oo.
Mut senkin tiiän jo
ettei ole väliä mitä mä silloin lopuks oon
ku ne tunkee mun ruumiista jäljelle jääneet osat krematorioon
ei siinä kohtaa oo väliä olinks mä niille vain epävakaata roskaa, masennuksessani totta vai kaikkea aivan kamalaa alusta loppuuni saakka
siinä kohdassa
(eli yhtälailla jo nyt)
kaikki on merkityksetöntä
jokainen ota mut tosissaan, kuuntele kun mä kerron-huuto
on siinä kohdassa todettu tyhjäksi, samantekeväksi
ne jauhelihat siinä ilmeettömässä polttokelpoisessa arkussa
kaikki turhaa
kaikki tämä turhuus nytkin
turha itseviha
ja silti rauha tiedossa
minä osaan pilkkoa käteni ihon
minä osaan leikata itseäni saksilla
upota hulluuksiini ja kadota ahdistuksesta
tällä samalla taidolla voin osata asettua viimeiseksi hetkekseni raiteille
ja antaa voimakkaampien voimien ratkoa vääryyteni
lakata kuormittamasta järjestelmiä
viemästä resursseja valituksillani
kaikki se taito kuolla on mussa jo
tahtoakin aikalailla riittävästi vaikket sä siihen usko silloinkaan
oon lähellä kohtaa jossa ymmärrän
muiden uskomisilla, tosissaan ottamisilla ei ole loppuratkaisujen rinnalla mitään väliä
päätökset on muualla
toivottomuus on todempi niitäkin jotka sen olemassaolon kieltävät.
Enkä mä sano et mitään ois voinut tehdä toisinkaan
se viimeinen luovuttaminen mun suhteen ei muuta tätä mihinkään
mikään ei muuta mitään
(helvetti miten uupunut ihminen voi ajatuskehiinsä olla)
ihan yhtä toivoton mä oon todellisena ja epätotena
kuolemaan nää päätyy kaikki ratkaisut
kai erot koskee enää ajanjaksojen pituuksia
et onks se tällä viikolla vai kuukauden päästä
sen suurempiin asioihin ei mikään vaikuta
kuolemaa tää kaikki on
näin mun elämän on ollut tarkoituskin mennä
ja ehkä tää määritettiin näin ihan syystä.