Eksyn
hengitä lapsi hengitä
ei täällä ole mitään mitä hengittää
mitään millä elää
uppoan pimeyteen
ei tämän syvemmälle enää pääse
auttakaa
mä pelkään loppua.
Mut ei kukaan voi
sanat on kylmiä ja kolisee toisiaan vasten
ei ole mitään mihin turvata
toinen toistaan hauraampia unikuvia
joista jokainen voidaan riistää sekunneissa.
En osaa enää mitään
en löydä pintaa
jokin vetää kohti jotakin
älä älä
ei ne kuule
mitä me ollaan ku kaikki menee
päästä irti
ne repii sun kädet
sylkee syytökset kasvoille
kääntää selän
ja mä jään
mun kyyneleet on vieraita
tää maailma nurinkurinen ja kovin vieras
jos otan sakset, terät mitä tahansa
mua pelottaa kuitenkin niin paljon enemmän.
Pelottaa eniten se miten nopeasti kaikki loppuu
ei kuolema vaan ennen sitä
se kaikki kuolemaa kipeämpi
pelottaa, koska oon elänyt samat läpi liian monesti
multa puuttuu piilopaikat
mä oon vaan tässä
kokonaisena, satuttettavissa ja siks kaikki on kamalampaa
kuin jos ei tietäis
siks kuolema enemmälti näyttäytyy helpotuksena
enhän mä siitä tuskasta mitään tiedä.
Täällä mä en enää kestä
tätä elämää en tällaisena
en minuna missään muussakaan muodossa
mussa on jotakin kamalan väärin
ja siks meen ihan liian rikki asioista joiden ei kuuluis ees tuntua.
En jaksais leikkiä aikuista
en yhtä ainoaa päivää pärjätä aikuismaisesti tän olon kans
haluun itkee, kiljuu ja huutaa
miks te teitte näin
miks koko maailma aina uudestaan
ja silti mä käperryn ihan hiljaa kyyneleideni alle ja odottelen askeleiden loittonemista
kun sit hiljenee
voisin ihan hyvin viiltää
lakata leikkimästä millään tavoin pärjäävää
antaa suosiolla päätösvallan sille jollekin
joka vaatii kerta kerralta kamalampia tekoja
mitä väliä paljonko tätä kehoa voi enää tuhota
mitä väliä
jos elämässä ei ole mitään pysyvää?