Sitä perusturvallisuutta ei voi rakentaa sanoilla
ei vuosikausia aikojen jälkeen
sitä ei voi päättää löytää
te väitätte että voi
te valehtelette jotta ette joutuis kohtaamaan kokonaista totuutta
mussa ei ole enää jäljellä toivoa.
Sattuu se muakin
halusin vain huutaa
olla sekunninkaan totta
kipu on mussa vaikka se kielletään
turvaa ei löydy mistään
musta ei tuu ehjää vaikka tehtäis mitä
mä oon rikki.
Ihan sama et ne selvis
ihan sama et sä selvisit
sä et oo mä
sä et ollut siellä
yksikään teistä ei tuntenut niin
ne mitä te tunsitte oli teidän tunteita
ja joo ne oli todempia
koska teidän olemassaoloa ei kyseenalaisteta joka suunnasta jatkuvasti
te uskotte kokemukseenne
te todistatte toinen toisenne todeksi
samalla kun minä muutun ilmaksi.
Mua ei oo
joskus haluaisin olla
mut sen käsittäminen sattuu liikaa
toivottomuus muuntuu lopulta kivuksi
mua ei oo
mun kokemuksia ei koskaan ollut
mua ei kiinnosta enää kuka selvis ja millä
mä tiiän kyl itteni ja sisinpäni ja sen et kaikki on jo yritetty.
Eikä yksikään syyllistävä lause ikinä auttanut mua ymmärtämään mitään tästä kaikesta
ketä ne kaikki oikeasti helpotti?
Mähän olin kuitenkin aina samantekevä, ongelman juurisyy, virhe tilastoissa
mitä se autto et näitte niin paljon vaivaa kieltääksenne mun tunteen
kenet se pelasti
kerro mulle
kenet?
Mua sattuu
mä oisin halunnut olla turvassa
mä oisin halunnut ymmärtää tän maailman toisin
ei tää ollut mikään valinta
mun päätös pudota
itsekkyyteen upotettu minuus
tää olin minä
mun elämä
ja edelleen mua vaan sattuu.
Pelko sattuu
täällä on pilkkopimeää
mua pelottaa jäädä yksin
kukaan ei kuule
kukaan ei nää
mussa on jäljellä pelkkää kuolemaa
eikä mitään voi enää muuttaakaan.