Pakenen
neulon, kävelen
poimin marjoja, puhun turhia.
Tiiän ettei tää kanna
öisin itkettää
en taaskaan osaa nukkua
jätän oven auki salaa
ihan kuin sekään mitään turvaa tois
mun ajatukset ottaa mua hengiltä
vaikka mä yritän kääntää ne pois.
Mua ei oo mua ei oo
mä en haluakaan olla
ku elämä on aina kamalaa
minä oon.
On myös outoa et mun mieli on kuin ohjelmoitu selviytymään
kaiken sen yli missä ei luota hetkeäkään
mä pelkään ennakolta mitä käy kun ei voi puhua
mut pelko ajaakin mut tilaan
jossa vain pärjään
pelkään mua mut selviän
sattuu tää vähemmän
kun vastalauseet joista tuntee ettei ymmärrystä ole ollenkaan
sitten taas romahdan
kun luotan hetken et joku kestää ottaa jotain mun kamaluudesta vastaan
enkä silti omaa itse hallintaa romahduksieni taltuttamiseen
typerä minä.