Tänään umpikuja ei kykene syvenemään
tunnen vain miten kiviseinät vyöryy molemmin puolin päälle
ne ei kysele
toisella puolella nään kuoleman
ja itteni valmiina
ymmärrän että aina tahdon sinne
elämä on mulle merkityksetön
valtavaa kipua ja ennalta päätetty epäonnistuminen
toista puolta värittää pelko
kukaan ei ota tosissaan
mitäpä kuultavaa tässä enää edes olisi
kuolema on kuolemaa pelosta huolimatta.
Käyn vuorokaudessa kolmesataa taistelua mielessäni
mun ajatukset ei lopu lopettamalla
joten kuuntelen
etsin vastauksia vierailta puolilta
koska ei kenenkään aika riitä mun loppumattomaan väittelyyn
eikä yksikään keskustelu oikeasti ikinä mitään ratkaise
oon aikuinen
valinnut ite tämänkin tien
mut vaikka miten järjellä ymmärrän vastuuni
ei tunne osaa mitään muuta kuin kiljua apua.
Ja sit taas pelätä
mikä on se seuraava isku
aina pitää kertoo vain uudestaan
miten vika on mussa, mun ajatuksissa, missä tahansa muussa
kuin siinä et ehkä nää tosiaan päätettiin jo kauan ennen elämää
eikä mikään määrä kohtalon uhmaamista tai peilikuvalle valehtelua muuta lopputulosta
onhan se tietysti varmasti nopein vedota siihen etten mä voi tietää muuttuuko mikään ikinä paremmaks
mut mun mielestä tuo lause kumoaa itse itsensä siinä kohdassa kun kysytään että miten.
Jos kertakaikkiaan ei ole jäljellä enää muuta kuin pimeää
keskellä heinäkuutakaan ei mitään muuta
niin millä olettamuksella tämä tästä koskaan paranee
ihmeellä kai
sikäli kun sitäkään jaksaa odotella
tai siihen uskoa
sittenhän syy on taas mun
kun ei ihmettä koskaan tuu
kun en itse sille antanut mahdollisuutta.
Joskus mietin miten sokeasti maailmaa katsotaan jos seistään jossain toivon puolella
ihan kuin toivo sulkisi pois totuuden
ihan kuin toivo vaatisi olemassa olonsa perustaksi silmien sulkemista
en ymmärrä
miten kukaan voi olla ymmärtämättä
ei mitään toivoa ole enää
kivakiva et sulla on ja sillä
mut ei mulla
ei vaikka miten kiellät toivottomuuteni koska et totuuttani totuutena kestä käsittää.
En minäkään kestä
se kai tästä tekee entistä kamalampaa
olla niin syvällä pimeydessä
etteivät muut voi enää edes myöntää näin olevan
ettei illuusiota elämästä vain tarvitsisi särkeä
että voitaisiin takertua aina vain samaan valheeseen:
niin kauan kuin on elämää on toivoa.
En todellakaan tiedä mitä väliä näilläkään taisteluilla on
mitä merkitystä kuolemassa katoavalle sielulle on
kuuleeko kukaan nyt mitä yritän kertoa
yksikään toinen elämä ei mun itsemurhasta muutu
mikään tämän huudon jälkeen ei näytä toiselta
vaikka kuinka joku kuulisikin
mikään ei muutu
eikä mikään merkitse
ja silti haluaisin olla edes hetken ennen kuolemaa totta.
Tuntuu vaikealta lähteä niin
että huuto on kesken
vaikkei huudon loppuunsaattaminen kadota kivuistani ainoatakaan
eikä mennyt muutu saapumatonta tulevaisuutta paremmin toiseksi
silti tuntuu vaikealta lähteä niin että puolet jää sanomatta.
Vaikka miten ymmärtää
joka päivä elämää on vaatimus uusista kivuista
uusista sietämättömistä ymmärryksistä
loputtomien pelkojen keskellä läpihengitetyistä itkuista
silti ei osaa olla irroittaa
pyrkii kaikin keinoin suojautumaan pahalta
ja palaa aina uudestaan kokemaan kaiken alusta
samat iskut, samat syytökset, samat lähdöt.
Elää huomisensa läpi vaikka kuinka tietää
paha olo ei tule helpottumaan enää ikinä.