En jaksais enää puhuu niitä tyhjänpäiväisiä, turhia asioita
en oikein mitään muuta kuin kuolemaa
siks tuijotan tyhjää ja pudotan itseni pois ympärillä tapahtuvasta
omassa maailmassa ollaan me kaks
mä ja itsemurha
ja tietenki peloistaan sekoava mieli.
Mut ei sekään enää haittaa
et tästä on jäljellä enää loppu
en oo taitava hyväksymään
mut taivun kuitenkin
annan vaan olla kun tuuli yltyy ja myllyt huutaa voimiensa rajoilla.
On helpompi antaa muiden puhua
jotka niitä pirteämpiä jaksavat vielä läpi käydä
mun maailmassa mikään ei muutu vaikka esittäisin roolini kaikkien tietämieni vuorosanojen turvin
mietin mieluummin yksin kuolemaa
ja kuoleman mukaansatempaavaa valkeutta
itsemurhan syliin vajoamista
tätä samaa kehää tunnista toiseen
mua ei voi auttaa mut silti tää auttaa
mua auttaa tieto et me kaikki ollaan kuitenkin tuomittu kuolemaan
ja ettei ainoakaan elämä kestä ikuisesti
ei tämäkään tuska
ja se miten mä kehollani pelaan
rikon sheiverinterillä sieltä täältä ehjiä kohtia vaikka kesällä ei niin kannattais
kannan riskit selkärepussa koska miksipä en
varmoin ottein poistan tulevaisuudestani palasia
ettei tarvis elää enää silloin
kun se viimeinen pimeys tempaistaan näyttämölle ja mut kiskotaan vastaväitteistä huolimatta yksin taistelemaan ennalta päätettyä lopputulosta vastaan.
Mä oon tehnyt päätöksen
mä en enää ees yritä toista elämää
leikkii mitään tän jälkeen
vihellän tän seis viimeistään sit ku maksusitoumus loppuu ja mun katsotaan taas olevan yksin pärjäävä aikuinen
mä en oo
mä en opi olemaan vaikka tekisin nyt mitä
enkä enää ikinä halua elää sellaista yksinäisyyttä uusiks läpi
ja lopulta itsehän me elämistämme vastuussa ollaan
auttaa voidaan vaan ei kuitenkaan kaikkia
eli ei tälläkään oo enää väliä
eihän millään oo.