Oloja olemattomuudessa
illan viimeinen itku ei asetu
koska ajatus pysyy en jaksa olla olemassa-kohdassa.
Varmistelen samoja asioita
yritän löytää sanat sisältäni
nää on kerrottu mulle jo varmasti
miksen usko ja mitä jos
tai entä sitten ja niin?
Tulevaisuus muuntuu mustemmaksi
mitä lähemmäks se saapuu
en halua tietää enempää
revin ymmärrystä suuremmista kokonaisuuksista
ajatuskehien hallitsemattomuus tukehduttaa
elämä, kuolema, kuollut elämä.
Ja vaikka miten tiiän
mikään ei muuta sitä mitä on edessä
se on yhtä kuin ettei avuksi olevaa apua ole olemassakaan
tiedosta huolimatta jatkan
tässä ja taas
vaikka väsyttää ja väsyneellä mielellä on eri tavalla rohkeutta ylittää itsetuhorajoja
jotka ei välttämättä oo nojanneet järkeen enää useampaan vuoteen.
En toivo enää toista mahdollisuutta
tässähän näitä ois mun käsillä kymmenittäin
en tahdo ainoatakaan uutta tietä
sain tän
sain paljon enemmän kuin koskaan ansaitsin
hyvät ja pahat siihen samaan sotkuun
muuta ei tuu ja elämä on huomattavasti yksinkertaisempaa kun tän käsittää tällä tavoin.
Ei kuvittele turhia
rakentele pilvilinnoja kirkkaammista kesäpäivistä
ihan vaan on pimeässä
nyt jo mutta kohta entistä pimeämmässä.
Ehkä siks varmistelenkin
itsenikin kyllästymään
melkein joka toisessa keskustelussa
et onks se tää vai tää
mistä ne varoitukset annetaan
mikä muuttuu seuraavaks
loppuuko kaikki nyt vai vasta ens kuussa
haluun vastaukset vaikka tiiän etten kestä kuulla.
Ja ihan kuin mun mieli ois se joka ennakoimallakaan selviytyis
varsinkaan näin suurista heitoista
ehkä vähemmistä satunnaisesti
mut kun tietäähän sen jo et aina tässä menee kaikki kerralla uusiks.
Siks tää ehkä onkin pelkkää pelkoa
nyt ja aina.