Ajatus on liian kipeä kerrottavaksi
kiukuttelen turhia
itken loputtomia
mikään ei enää lohduta
ei, kun jo ymmärrän tämän kaiken pohjattomuuden.
Mielikuvitustarinoissa suojaudun
menen aina uudestaan kuolemani sylissä kauemmas
etäännyn pelloilta jotka vähän jo vihertävät
teiltä joilla eksyn tahtoen
menen kauemmas ihmisistä
jotka hokevat loputtomiin samaa:
auttaisit jos voisin.
Minä tiedän jo
ei mikään mua kokonaisuutena auta
on enää tämä hetki
ja tämäkin hetki on vietävissä
niin monesta suunnasta kaiken voi kevyesti pyyhkäistä pois
voisin valmistautua vaan en osaa sitäkään
jään tähän vääryydessäni ja itken ajatusta jopa unissani.
Mietin miten toisin elämä voisi olla mennyt
jos mä oisin alunperin ollut oikein
tai jos edes tässä
viimein nyt olisinkin jokin oikea
jokin ymmärrettävemmissä oleva
vähemmän epäkelpo
joku sellainen
johon ois tehonneet lääkkeet tai ees syytöksinä osoitetut sanat
joku sellainen
joka oiskin oppinut elämään.
Joku sellainen jonka elämä ois päätynyt pidemmälle
kuin muussaantumaan jauhelihaks junan alle.
Joskus itken sitä mitä se ois ollut
jos ois voinut ajatella oikeita määriä
oikeita suuntia
tai suunnata ajatuksensa oikeisiin asioihin
edetä elämässään
opiskella ja ymmärtää sitä mitä muut kai ymmärtää
mitä se ois voinut olla
väistämättä siihen elämään ois tarvittu toinen minä
ei tälläista
ja varmaan toisenlainen kasvatuskin.
Enää ne ei hoe
et terapialla tosta
enää kukaan ei kerro mitään muuta
kuin sen minkä tiedän jo läpikotaisin
mikään ei auta
ei tule auttamaan
ei ole mahdollisuuttakaan siihen auttaisi
sitä ne ei uskalla sanoa et kaikki on ohi
niiden mielestä on parempi oottaa olematonta ihmettä kuin hyväksyä
mikään ei tosiaankaan muutu.
Pelottaa mua
edelleen yllättää kuinka paljon ihminen voi itseään pelätä
ajatuksiaan pelätä
hallinnan menetystä pelätä
ja miten voi itsetuhoisuuttaan yhtäaikaa
niin kamalasti sekä pelätä että rakastaa?