minä olen pakkasilloista erilläni
kuinka monta vuotta menin läpi ikävästä seuraavaan
loputon kierre
takerru tahtoas vastaan ja revi itses pakon edessä irti
enää nii ei oo
oon vanki omassa mielessäni
tietenkin aina
mut ehkä just se et näitä muureja ympärillä on kohoteltu näin pitkään
on tehnyt viimein merkityksetöntä kaikesta siitäkin
jota ilman en ennen osannut kuvitella eläväni.
Keho elää eri elämää
mieli menee siellä jossain
onhan niitä muistoja
ja toisiakin
mut yhteys katkeaa
ja ehkä parempi nii.
Mul on päiviä
viikkojakin
kuukaudet matelee ja kiitää yhtäaikaa
seuraan sivusta
siltä osin kun mitään pystyn tiedostamaan
se on varmaa kuitenkin
et ajan tuleminen loppuminen kietoo kämmenensä mun ympärille
näissä hetkissä
peloissa, menneissä ja tulevissa
ne suuret kädet ovat karheat mut ote varmempi
tän epämääräisiä, arvaamattomia rajoja sisältävän elosta hiipuvan kehon ympärillä
tunnustelen sen sormien jänteitä
niissä käänteissä joissa vauhtia sen verran liikaa
et mun silmät menee vaistomaisesti kii.
Enkä turhaa kaiva hautaa niille haurastuneille toiveille
tälle pysyvälle maalle
se olisi typerää
lapioida loputtomasti syvempää kuoppaa
ei ne tuu enää
ei se ollut koskaan tarkoitus
ne opetti kivun, ikävän ja tuskan
ja täs on kaikkeus
minä sirpaleisena elämäni keskiössä
osaamatta ottaa osaa enää loppuni määrittelemiseen
tahtomatta edes palata tilaan
jossa voisin luoda itsestäni selkeän kokonaisuuden.
Sillä ei nää mun harteet enää siihen pysty
mä muserrun
ja täällä en yksin sitä aio sietää
vain siks et joku sanoo et noin pitää olla ja elää ja ei saa itse omaa mieltänsä murskata
tai katoilla todellisuuden taakse
tiiän et mä saan tehä tälle mielelle just mitä tahdon
ihan kuin kehollenikin
sillä on ne senkin jo sanoneet.