piiloudun huppuun ja hiusten taakse valojen alla vastaantulijoiden kohdalla
muuten anna olla
ja kotiin tulessa hoen
ääni on entistä vieraampi
mee pois
mä en halua sua tänne enää
mä en jaksa sua yhtään.
Ja tiiän ettei nää mitään auta
et revin sen saman ei kai tässä ihmeempiä-hymyn kasvoilleni
ja leikin taas ettei mennyttä ollutkaan
enkä minä laisinkaan vietä kaikkia näitä iltoja murskattuna jäänä siellä täällä missä nyt ylipäätään pystyn vielä hengittämään.
Ei niitä montaa kohtaa ole
mutta ehkä pakkanen tosiaan huutavaa sydäntä jossain hetkissä rauhoittaa
tai sitten se on vain se tieto niistä muista
joille tätä ei saa näyttää
en tiedä
en tätäkään.
Siitä itku tänään alkoi
tai niin milloinpa tämä aidosti olisi päättynyt
mutta tänään romahdin ensimmäisen kerran kokonaista ajatusta tästä päätöksestä
jonka edessä emmin
mietin sanoja
valmistelin perusteluja
ja hajosin.
Vaikka miten kokoan ajatuksiani
en saa tästä hyvää lopputulosta
jokainen vaihtoehto sattuu
ja tuntuu ettei mikään ole hyvin vaikka miten päin niitä vuorollaan kääntelee.
Sillä tiedän
että minä haluaisin puhua
voi helvetti miten paljon haluaisinkaan puhua
uskoa että jokin voisi jotenkin auttaa
ihan vähän laskea toivoa jonkun avun varaan
haluaisin minä
mutta kun siinä samalla tiedostan
että resursseja on rajallisesti
ja että niitä on hukattu muhun jo aivan liikaa
ja sen että ei missään voi käydä muuten vain puhumassa
tiedän ihan hyvin mitä polkua pitkin tuolla edetään
se on selkeä kaava
(tai se saadaan helposti kuulostamaan selkeältä)
asetetaan tavoitteet
sitten aikarajat niille
ja niin
hyvien ihmisten kohdalla asiat varmasti näin etenee
ne etenee
kaikki muut
minä en
koska olen pettymys
enkä enää millään jaksaisi aiheuttaa edes itse itselleni yhtäkään uutta pettymystä
saati kenellekään muulle
joten kun tätä tässä pyöritän
emmin ja arvon ja yritän ymmärtää
niin tulen aina jossain kohdassa päätelmään
jossa en oikeastaan enää sillä tavoin tahdokaan puhua
en ainakaan kovin paljoa
koska onhan jo täysin selvää ettei tämä minusta lähde ikinä
eli kaikki tuo kipu on turhaa kun tässä on jo kaikki tämä paha olo ja tämä sattuu enemmän kuin on sanoja
niin ei varmaankaan ole järkeä lähteä hajottamaan itseään lisää siihen kuvitelmaan
että joku tähän oloon, pahuuteen auttaisi?
En tiedä
saisinko vain kiljua AUTTAKAA JOKU MUA
en tietenkään
enhän enää sellaisia
nyt olen melkeinpä vastuullinen aikuinen
minähän vain kasaan itseni tänäkin yönä tästä itkusta melatoniinilla ja kehtolauluilla nukkumaan
jotta huomenna jaksan vähän leikkiä
etten kanna kaunaa enkä muistele menneitä
ehei
enhän?