Mä pakkaan laastarit viimeisenä
ihan vain varmuuden vuoks
mul ei oo mitään otetta ylihuomiseen
tulevaisuuteen, koko mun elämään.
Mä tiiän vaan loppumisen
mä tunnen vaan sen.
Kaikki on ohi
mut se ei todellakaan tarkoita et kaikki alkaa.
Mä en oikein kestä ajatella
vielä vähemmän olla
kaikki on vaan loppua
viimeistä kertaa ja hyvästejä
ja ei mä en tarkoita
etteikö tässä olisi niitä kuutta juttua
joista eroon pääsyä oon odottanut jo kauan
täs on vaan tosi monta asiaa
joiden en tahtonut loppuvan.
Ja vaikka lohtu yritetään löytää sieltä
ettei kaikki lopu vielä
mä seison silti yksin rannassa
tuuli sotkee hiukset silmille ja suuhun
koira kastaa veteen
tarkasti vain tassunsa
kaikki loppuu kuitenkin.
Sillä tämä loppuu
muuttolaatikot puretaan sinne
kaikuvan asunnon kaappeihin
jätesäkit ja paperit joiden lukemista en voi edes ajatella
lukitaan häkkivarastoon
tässä leikissä
jonka säännöt on tavallaan hyvin yksinkertaiset
leiki et pärjäät
uskottele nii
älä mieti pahinta
älä mieti mitään
mä oon vaan huono
pitään kii mistään
tiiän mitä täytyis mut teen silti kaikkea muuta.
Joo voi soittaa
voi laittaa viestiä
mut entä ku mun mieli on pilkkopimeä viikkokausia
ja ainoo mitä mä jaksan
on itkee kuolemaa
onnistumatta kuitenkaan?
Tuntuu ettei lohtua ees oo
on sanoja ja halauksia
mut ei lohtua
ei mitään mikä kantais tän yli
järkisyitä on kymmeniä
mun pitäis olla helpottunut et näiden hullujen kans ei tarvii enää koskaan tapella
mun pitäis olla innoissaan uudesta alusta, mahdollisuuksista
en mä sano ettenkö olisikin
mut lohduksi järkiperusteista ei vain oo.
Siks pakkaan laastarit päällimmäisiks
suoritan nää nelkytkaks tuntia turvaten siihen ajatukseen
et mun ei tarvii purkaa muita laatikoita ennen romahdusta
riittää et mä löydän sotkun keskeltä tän yhden, tärkeimmän
sen ainoan jossa on ees vähän lohtua mukana.