Ne on päiviä joita vois pitää lupauksina
kevään paluusta
vielä yhdestä
auringonvalo kulkee hangilla
mut samaa aikaa viima kasvoilla
eksyttää vähäistäkin elossaolon viestiä.
Syytä, tarkoitusta, merkitystä
jotakin syvempää tunnetta
vastausta
selitystä
koko jutun ydintä.
Tai ehkä mä oon vaan jo päästänyt irti
joissakin näistä vuosissa
luopunut siitä olennaisimmasta selviytymiskeinosta
uskosta parempaan.
Ja nyt kun kävelen jään yli
tunnen ettei parempaa enää tuu
ja yritän sietää
hihnassa tempoilevaa koetinkiveä
kylmyyttä joka menee jokaisen vaatekerroksen läpi
tunnen lamaantuvani täysin.
Ymmärrän miten merkityksetöntä kaikki on
muistan liian monta vuotta
joissa osasin vielä astua olostani sivuun
ja löytää syyn selvitä viikonlopusta
leikkiä kaveria, elävää ihmistä, jotakin normaalia
itkettää muistot siitä minusta
joka osas vielä elää
mut tavallaan oon silti kiitollisempi tästä päätepisteestä
tai tää pohjaton väsymys on
mut koska tätä väsymystä on täynnä mun jokainen solu
ja kaikki mun hengittämä ilma ja jokainen mun ajattelema ajatus
niin kai se oon minäkin yhtälailla kiitollinen siitä
ettei enää tarvitse jaksaa ikinä mitään.
Huomaan miten olo kulkee jotenkin eri polkua
masennus ei seuraakaan ahdistusta
aiemmin on ollut selkeä reitti sietämättömästä ahdistuksesta kuoleman pelastavaan syliin
ja jossain siinä välissä
on kyllä ehtinyt laskea yhteen merkityksettömyyksien ja tunteettomuuksien lopputulokset.
Nyt ympäristön sanat
painavin äänensävyin käydyt keskustelut
sohvatyynyihin painetut kynnenjäljet
lamaannuttaa mut ja huomaan
et vaikka kuinka yritän väittää vastaan
mun sanat on loppu
ja ne toiset on oikeassa.
Mut se kipu lamaannuttaa
se totuus ettei taisteltavista ole jäljellä enää mitään todellista
pelkkiä menneiden muistoja
niitä jotka on särjetty jo monia kertoja
etten mä ole enää täälläkään turvassa
ja et se jos mikä on yhtä kuin loppu.
Nyt ahdistus tulee vasta
kun koko maailma on sävytöntä harmaata
ahdistus iskeekin totuuksien luota
kertoo kuinka turhaa kaikki on
mun ei tarvitsekaan paeta ahdistusta masennukseen
vaan ahdistus on muuttunutkin joksikin
joka varmistaa toimintakyvystä ylläpidettävän edes sen osuuden
jolla kuollaan.
En löydä tähän oikeita sanoja
liekö niitä on edes olemassa
mutta tunnen
miten viimeiseen hetkeen kerätään voimia
miten vastaantulijoilta kysellään turhia selityksiä
kun olisi niin paljon mukavampi puhua muuta kuin kuolemaa
mä tunnen miten hitaasti mä vajoan kohti sitä jotakin vääjäämätöntä ja lopullista
aivan hiljaista rauhaa.
Ja pelkojeni keskelläkin
haluaisin vain huutaa:
lisää vauhtia
vielä nopeammin.
Haluaisin kiristää tahtia
saavuttaa kehäni kierroksessa kuolemavaiheen
vaikka tiiän ettei mun huudoilla ole tän asian kans mitään tekemistä
kehä kierretään kyllä
ja aina kuolemaan asti
mut tahdin määrää joku muu
mä voin vain toivoo
kun päästään vaiheeseen kuolema
et ei tarvii jaksaa enää kertaakaan aloittaa etsimään ratkaisuja elämälle.
Kauhistuttavan kuoleman varjo
kulkee vaanien näillä seinillä
koira haukkuu muka näkymättömille vaaroille
ja ulkona mun on helppo osoittaa aurausviitat ja lumikolat vaarattomiks sille
mut sisällä mä en enää oo varma
et entä jos sekin näkee ne
varjot valoja vasten
tiet totuuksien luota toisiin totuuksiin
tietää jo aistiensa avulla
ne mihin mä en löydä sanoja.