Itku sattuu joka paikkaan
hartioihin, rintakehään
olkavarsiin ja kaulaan
silmiin, poskiin, takaraivoon.
Sitten itkettää jo kipukin
kuolemaa kuolemaa kuolemaa
jokainen välilehti auki eri kysymykselle
ensin piti vain selvittää tapa
ja kun tapa viimein viikko sitten selvisi
selvisi sen jälkeen seitsemänsataa kysymystä
joiden vastauksista en käsitä mitään.
Mutta jatkan
suunnittelen
ostoslistan ja muut vaiheet
kyselen googlelta aikatauluja
lasken kylminä lukuina oirelistaa
tästä tähän
ja siitä yli sen mihin tieto ei riitä.
Sinne mihin ei ole varmuutta
on vaan paljon todennäköisyyksiä
en varmasti sais viime syksyn jälkeen laskee kuolemaa sellasten varaan
kun ees varma keino ei tappanut
mut lasken silti
selvitän myrkyn toimintatapaa
yritän käsittää liian monimutkaisia lauseita
sillä tää on ainoa mitä mulla on.
Mulla on kaks temestaa
ja neljä kaksvitosta ketipinoria vuorokaudessa
ne vähentää hereilläolon helvetistä ihan maksimissaan yhteensä kolme tuntia
kaikki muu on mun hartioilla
haluisin kyllä
soittaa vaikka ja mihin
ja varsinki kenelle
itkee ja kiljuu ettei tää voi olla näin
ettei kenestäkään voi tuntuu näin pahalta
ettetkö vois auttaa, lohduttaa, luoda turvaa
ettei voi olla totta
et pitää vaan kestää
mut pointti kai on just siinä
kestämisessä
siinä ettei itke eikä kilju apua
kun takana on viistoista vuotta ja nii monta syytöstä et niitä on mahdotonta laskea
ja aivan liian monta ihmissuhdetta tuhottuna samaan itkuun.
Ehkä tää kuolemanpelko ja elämän kestämättömyys
on tän tien pää
ehkä pakonomainen vastausten metsästys on viimeinen joka säilyttää mun kyvyn hengittää sisään ja ulos edes melkein normaalisti, hyperventiloimatta.
Ehkä nää kaikki on vaan kuvitelmia
hätäisesti kasattuja risuaitoja siinä sadussa johon mun piti muistaa uskoa
en jaksa enää tietää.
Haluun vaan huutaa väsymykseni todeksi
kiljuu vihani toiseksi
haluun vaan olla totta ja todellinen
tulla nähdyksi ja kuulluksi
vaikka oon näin viallinen.
Mut ei tää toimi nii
on käyttäydyttävä
kannettava vastuu itsestä
otettava vastaan sanat jotka satuttaa
koska niiden väitetään olevan niitä jotka auttaa.
Mä haluan vain tän sekasorron loppuvan
mä haluan rauhaa ja hiljaisuutta
tiedän kyllä ettei tässä maailmassa ole muuta kuin pelkoja
mun omia kuvitelmia hirviöistä
ne vaanii joka puolella ja silti ovat vain mun sisällä
mä tiiän kyllä
mut haluun vaan lopun.
Avun kiljuminen ei tuo loppua
se antaa ehkä yhden ehkä kaks
sellasta keskustelua jossa mua ehkä kuullaan tai ehkä ei
se tarjoo ehkä uuden lääkkeen haittavaikutuksineen
ja sit sen pettymyksen kun ei tämäkään ollut se hartaasti odotettu ihme
avun kiljuminen voi myös johtaa tyrmäykseen
sellasen syytösten valtamereen eksymiseen
et siinä hetkessä tukehtuminen on jopa lähempänä kuin nyt
vaikka musta tuntuu etteihän tää voi enää mennä pahemmaks.
Mut sen psykiatria ja nää vuodet näissä kehissä ja avunpyynnöt ja turhat itkut on opettaneet
et aina voi
aina ne voi satuttaa vähän lisää
halveksii edellistä kertaa enemmän
iskee sanansa syvemmälle
tuoda esiin jonkun sellasen olemassaolon häpeän
et luulen ettei sellasta oo ees olemassa muualla kuin sellasten seinien sisällä
joihin on jo valmiiks maalattu merkit hulluista ja niiden taidokkaasti toteutetusta särkemisestä.
Mä siis jatkan
kunnes kaikki on valmista
itken kai siihen saakka
ja sittenkin vielä
kun en niin oikein tahtois olla näin paha ja väärin ja itsekäs
mutta silti tahdon vain olla kaikkea sitä
jos se on ainoa tapa vapautua siitä kaikesta
ja tästä itkusta
ja kaikista peloista tän itkun taustalla
ja toivottomuudesta joka on värittänyt koko mun maailman mitäänsanomattoman harmaaks.
Oikeastaan mulla ei ollut ees mitään sanottavaa
oon niin väsynyt et mun sanat elää eri todellisuutta mun kans
ne voi kulkee sormilta näytölle ja muodostaa jokseenkin ymmärrettävää kieltä
mut umpisolmu mielen ja muun maailman välissä on silti täysin mahdoton ratkaista
se tekee irrallisen olon
se tekee musta erillisen itsestäni
vaikka silti ne on kaikki mun harteilla
vastuut ja huudot
kipu ja pelko
kuolema.