Kun ei halua mitään
on elämä vain loputonta todellisuuden väistelyä
asiat lyö vasten
kuin ne muoviputket huvipuiston väärinpäintalossa
sitä yrittää luovia tunnelin läpi
suojata kasvoja käsillään että näkisi vielä eteensä
mut mikään ei auta
sillä kaikki on kuin kuuluukin
silloinkin kun mikään ei ole.
On lupa tehdä valintoja
paitsi että ei ole.
On edessä koko tulevaisuus ja kaikki ne vaihtoehdot
paitsi että ei ole.
On olemassa enemmän tietoa kuin jaksaisi koskaan sisäistää
mutta ei sitä tärkeintä vastausta.
Ja kun ei ole halua elää
ei oikeastaan ole mitään
on keho jonka voi pakottaa heräämään
tiskaamaan, syömään, ulkoiluttamaan koiran
on itku jonka voi tukehduttaa suorittamiseen
heittää kaiken vitsiksi ja suojautua naurun taakse
vaikka samalla jättäytyykin yksin syvimpään mahdolliseen pimeyteen
mutta kun ei halua enää edes tulla lohdutetuksi
silloin ei oikeastaan jaksa edes metsästää kohdatuksi tulemista
silloin typerät vitsit ovatkin vain haarniska
jonka haluaisi suojaavan yhtälailla myös sisäisiltä sodilta.
Mutta mitä on kun millään ei ole mitään väliä
mitä jää silloin kun ymmärtää
aloittamiensa taisteluiden olevan ainoita pakoreittejä sietämättömän todellisuuden sylistä?
Kuolema kiljuu kaapista vastaan
suljen oven ja tuijotan koiraa
se sekoaa joka itkusta
on kuin se ei yhtäkkiä muistaisikaan mitään siitä minkä muuten jo tietää
sekään ei osaa lohduttaa tai kohdata
mut eihän sitä voi syyttää
tavallaan en tahtois kuolla
koska koira jää
mut tavallaan koira ei auta mitenkään selviytymään.
Oon niin irrallaan et pelottaa
mut kaikki pahat on yksin mun harteilla
joten tän lähemmäs en voi palata
mä en kestä
se on se huuto
mäenkestämäenkestä
en kestä
mut silti kaikki on kannettava yksin
kuoleman kans voi käydä tätä vuoropuhelua vain yksin
ja kuolema on ainoo
jolla on enää sanoja jäljellä
se on ristiriitaista
mut toisaalta selvempää kuin mikään
ku elämässä selviytymiseen ei löydy ratkaisua
ei ees yhdeltä illalta pelastavaa keinoa
kuolema on ja pysyy ja mä pidän sitä kädestä ja yritän muistaa et koira on tässä ja mun vastuulla mut huudot ei hiljene eikä mikään rauhoitu ja oon nii väsyny kantaan tätä kaikkee ja selviämään ja silti mun on pakko tai ei olis mut vaarannan koiran jos teen sen tässä mut tuntikaan tätä kidutusta lisää ei paranna mitään
koskaan ei tuu mitään pelastusta
ku kaikki on kii yksin musta ja vain mun syytä
mitä järkee on missään
kun joka ikinen päivä
jokainen niistä hyviksikin kirjatuista
on vaan kamppailu kuolemaa vastaan ja yhtälailla sen puolesta?
Ei tuu mitään apua
en halua enää apuja
jotka on vaan valheita ja toisten pakoreittejä toivottomuuden todellisuudesta
en haluu enää olla enkä hengittää
mut oon sotkenu itteni umpisolmuun johonki koiran talutushihnan ja rekisteritodistuksen väliin
en voi luopua, mut en myöskään osaa olla vastuussa
ja tiiän liian hyvin mihin liian ahtaaks käyvät lopputulokset päättyy
tiiän miten raavin kasvot ja revin hiukset enkä saa happea
kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä
tiiän kymmenen marraskuun varmuudella
et tää oli mun elämäni suurin virhe
mut pakenen päätöstä joka päivä uudestaan
vaikka tiiän et tän pitkittäminen vain lisää mun kipua.
Kunpa pääsisin vain lopullisesti pakoon koko elämää ja olemassaoloa, päättymätöntä kuolemakeskustelua.