Rannan kivet ei kerro mitään
niitä vasten lyövät aallot vielä vähemmän
mä kysyn ja kysyn
toinen kääntää katseen ja kolmas vaihtaa aihetta
mä kysyn
mut en saa vastausta.
Ja sit mä vihaan
vihaan ku ei oo enää muuta kuin viha
vihaan sitä ettei vastauksia oo
ja sitä et mun ois tahdottava elää näin
aikuisena, aina vastuussa itsestäni ja elämästä.
Ne ei tajuu et minuuden kans ei voi hengittää
tuuli valmistautuu myrskyks
tiiän et just sataa
mut tuijotan aaltoja
ne hakkaa tyhjinä, vailla tarkoitusta
aina samoja kiviä vasten
ne on
ne ei kysele haluaako ne olla
miks ne on
mikseivät ois
mut mä en osaa olla hiljaa.
Katon koko elämää edessäni
kaikki vastuu oksettaa
piirrän kynnellä arpien päälle uutta
siirrän vielä vähän
tiskaan ensin
jos suihkun jälkeen
ja ajatukset huutaa
sietämättömyys huutaa
tiiän ettei oo väliä
teenkö sen tänään, huomenna
vai en
mut se hiljaisuus
oispa aina yhtä hiljaista kuin kivussa
ajatukset ei voi sanoa mitään
kun ne voi vaientaa sadasosasekunnissa painamalla vähän lujempaa
mut siirrän vielä
siirrän ja kerään myrskyä
kuin tuo tuuli joka tempoo ensimmäiset keltaiset lehdet puista.
Lopulta tiiän et sataa
ulkona vettä ja sisällä verta viillosta
näin voimakas tuuli on aina tarkoittanut sadetta.