Jokainen päivä
ääriään myöten täynnä
yhtä ja samaa kysymystä
miksi elää?
Miksi tätäkään hetkeä
miksi ottaa enää askeltakaan
ja se päättymätön sekasorto pään sisällä
kuolla kuolla kuolla
on kuin kuolema yksin valitsis mun kaikki ajatukset
herätän itseni välillä vahingossa
tiiäksä ettei kaikki ihmiset katsele puita vain etsiäkseen pakonomaisesti sopivan suojaisaa hirttäytymispaikkaa?
Mut palaan aina
samaan kohtaan
kuolinhetkeen
lenkillä valitsen risteyksiä
voisin mennä tästä
tuosta
mä voisin olla nyt jo kuollut
mut käännyn vielä
turhaan
turhautuminen elossaoloon kietoo tahmaiset kätensä kaulalle
ja kuristaa
k u r i s t a a
tahtoo mut hengiltä
ja mä sen.
Yön ahdistuksessa vannon raiteet
ja rohkeuden
mun on päästävä pois.
Unissa viillän reisiä
ehdin ajoissa
löydän oikeat kohdat
uskallan painaa terän pelon ja kivun läpi
mut ne on vaan unia
joista väistämättä herää tähän sietämättömään todellisuuteen
lakanat ja peitot lattialle potkittuna
turhan vakuuttuneena
oikeasta kuolemasta.
En löydä elämästä mitään
en suuntaa en tarkoitusta
en jaksa kasata niitä samoja itsestään murenevia pilvilinnoja
kun kaikki on samaa harmautta
merkityksetöntä ja niin turhaa.
Ei oo toisia ratkaisuja
ne ei tietenkään suostu sitä myöntämään
mut mä tunnen
ja tukehdun tähän tunteeseen
ei koskaan oikeasti ollut apua
oli valheita
ja muka hyväntahtoisia sanoja
mut kaikki totuudet jo silloin tiedettyinä
mun elämässä ei ollut mitään hoidettavaa
mitään mistä ois voinut päästä yli tai irti
ei koskaan ollut mitään minkä varaan rakentaa
pitävää pohjaa tai tuulensuojaa
ne muut eli
mut mä olin elossa
ja tän totuuden käsittäminen
on sattunut ehkä enemmän
kuin yksikään lähtö
vaikka aina luulin
ei pahempaa oo
kuin jäädä itkemään
yksin pimeään.