Kipu siirtyy
vaihtaa olomuotoaan
mä nojaan päätä kaiteeseen ja kuulen joutsenet
jossain kohtaa makaan
nään valot jään takana
alussa säikyn kolahduksia
mut humala vie ulkopuolista pelkoa pois
sisäinen ei katoa
ei anna hetken rauhaa
mä yritän laulaa suojelusenkeliä
mä pyydän anteeks ja sitä että ne kestäis tän
ja selitän taivaalle et mä oon vaan nii väsyny
etten mä tahallani mee
ja tee
lähde.
Jossain kohtaa pelko vyöryy yli
mä en usko et mun jalat kantaa
haluun pois, haluun turvaan
kaadun, pidän kiinni kaiteesta
antakaa mulle anteeks kaikki paha
kaikki minuus
vitun typerä pelle ja luuseri
mä melkein kuulen ne
rannalta lähtiessä mä tiiän jo
mitä epäonnistuminen tarkoittaa
tiiän et ne odottaa hetkeä saada todeta
miten arvoton oon
ku tälläistä teen
enkä ees onnistu
silti kuolemanpelko voittaa.
Poliisiauton takatilassa tärisen
yritän kertoa etten jaksa et haluan kuolla mut en pysty
kaikki vihaa
ne oottaa ambulanssia mut toinen pitää kii jalasta ja sanoo ettei poliisit ainakaan vihaa
tunnen hetken helpotusta
mä en kuollutkaan
tuntuu nii väärältä
mut sen hetken helpottavalta.
Kylmyys ei lopu koko yönä
ne haluu et oon aamuun asti
mä selitän jokaisessa kohdassa jossa ne mulle tulee jotain sanomaan
et mun on sama lähteä
tää ei auta
tää ei muutu.
Mut tottakai mun on ootettava se vihainen psykiatri
jonka ainoo kysymys on et onko darra
ei, ei oo
mut paha on olla
mä haluun kuolla
voinko lähtee
ja se sanoo et mikä ettei.
Ja mä tiiän et oon vältelly tota kohtaa neljä vuotta ihan syystä
hyvähän se on et joku asettaa mut tarkoin arvottomuuteeni
köyttää jalat ja kädet ja teippaa suun
etten mä vaan unohtais kuinka ihmisarvoa ei ole
kun diagnoosikoodina on epävakaata roskaa.
Mä selviin ekan päivän järkytyksensä
pelot vie mukanaan
mieli kelaa loputtomalla toistolla kauhuleffaa jota en voi pysäyttää
se ottaa kohtauksia rannasta yksin pimeässä, sen hetken helpotuksen poliisiauton takatilassa ja valtavan häpeän ja katumuksen epäonnistumisesta
kaikesta siitä millanen vitun pelle oon
ja siitä miten olin ajatuksissani lähempänä
menin paljon pidemmälle kuin koskaan
ja vaikka haluankin vain lohduttaa itteeni tällä
nii se ois voinut onnistua
mä oisin voinut vihdoin onnistua
oli pakkasta
liikaa viinaa
riittävä humala
yksin pimeässä
ilmeisesti riittävän kaukana
se ois voinut onnistua
jos olisin maannut vielä hetken
juonut oksennettujen tilalle lisää.
Mut kun järkytys on ohi
alkaa itku
tieto siitä ettei uutta epäonnistumista sallita
etten mä kestä enää uudestaan tota
mut en mä kestä tätäkään.
Tiiän et vaatimukset on vähäisiä
mul ei oo mitään oikeutta valittaa
ja mähän oon saamassa psykoterapiaa jos Kelatähdet osuu oikeaan asentoon ja päätös palaa hyväksyttynä
mähän oon jo tässä avun piirissä
kukaan ei vaan voi auttaa
mikään ei vaan auta.
Mikään ei vie pois pelkoja jotka ei anna hengittää
ja pelkoja seuraavaa väsymystä
johon mieli tuntee yhden ainoan toimivan ratkaisun:
kuolema.
Joten kun selkeimmät mielikuvat alkaa hiipua
mä kasaan taas uutta suunnitelmaa
itken ku en millään jaksais
nää on nii raskaita pyörittää
miettiä mikä kaikki voi mennä pieleen ja miten varmasti onnistuu
mut mulla on pohjaa
mul on kokemusta lähesonnistumisesta
jos oisin maannut raiteilla ne tunnit
mä en ois tässä
ja jos oon niin humalassa ettei ees lumi tunnu paljasta ihoa vasten
nii se riittää kyllä
ku on pimee ja mä kaukana kaikesta
täältä pääsee pois
pääsee karkuun kaikkia niitä toteamuksia
etten mä oikeasti halua
(miten voit tietää sen?)
pääsen pakoon arkea jota en jaksa suorittaa
pakoon pelkoja
vältyn kohdalta jossa jään yksin
kuolema antaa kaiken mitä tarvitsen, toivon, pyydän.
Se on vain yks askel rohkeutta ja lopullinen vapaus.