Taas on niitä
tumman harmaalla päälle väritettyjä
nopeimman kivun aikaansaamia ajatuskehiä
pakkaslunta kahlatessa herään siihen et pelko määrittää taas hengitystiheyttä.
Tiiätkö et sieltä ei kukaan nosta?
Tiiätkö sen yksinäisyyden mitan
millaista on olla yksin maailmassa?
Kun ei ole enää ketään joka kestäisi
ketään jolla olisi yhtä ainutta hetkeä ylimääräisenä
siitä onnistuneemmasta elämästä
tiiätkö sen yksinäisyyden painon
harteilla, rintakehällä
mielessä, askeleissa
olemassaolossa?
Mä tiiän
vaikken oo siellä nyt
tässä hetkessä tuon tiedon sijasta tiedän vain valuvani kohti samaa pistettä
et tässä kaikki on näin
mut mikään tästä hetkestä ei kestä, ei kanna eikä varsinkaan välitä
mä oon tässä tavallaan turvassa
mut yhdellä päätöksellä täysin yksin
maailmassa jossa mulla näennäisesti on keinot pärjätä
kaikillahan on
teet ton ja nukut yöt
ihan yksinkertaisia juttuja
mut tässä pelossa kyse ei oo järkeilystä
eikä siitä paljostako itseään oppii syyttämään
tää pelko on alkukantainen
kaukana selittävistä sanoista
ja se kai tästä niin pelottavaa tekeekin.
Ei kukaan
joka ei oo ollut siellä
tuntenut turvattomuutta
täysin järjenvastaista, typerää ja samantekevää
ei kukaan niistä voi tietää
mitä sellainen pelkääminen on.
Millaista on itkeä keittiönpöydän alla
kun pelkää samalla yhtä paljon itseään
kuin ympäröivää maailmaa
millaista on itkeä kun ei ole ketään
joka kestäisi sen toivottomuuden värittämiä sanoja siinä hetkessä
ei ole tuttua jolle soittaa
kaikilla on tietysti samoja vihaisia vieraita
mut jossain kohtaa rohkeus niihin yhteydenottoyrityksiin lakkaa
kun jäät taas tuijottamaan lopetettua puhelua
mielessäsi ne halveksivat sanat
sun pitää vain pärjätä
etkä tiiä miten pystyisit elämään enää edes seuraavan viiden minuutin yli.
Mä tiiän et pitää pärjätä
mä tiesin sen silloin
mä tiiän sen tästä eteenpäinkin
mut en millään tavoin oo enää varma
et miten selviäisin sinnekään saakka
saati siellä mistään.
Kun en tässä uskalla millään laittaa yöllä silmiä kiinni
kun taas yhden illan ymmärrys ajaa mut pelon kanssa kasvokkain
vaikka tiiän
et ne pelot ei oo tässä
ettei sen pelon pelkääminen oo puoliakaan siitä pelosta
joka siellä on edessä
kun on enää vain pelko
ja väsyvä keho taistelemassa sekä elämää et kuolemaa vastaan.
Mä tiiän et ainoa joka mut siltä yksinjäämiseltä pelastaa
on kuolema
mä tiiän kyllä
kuinka oon omista ihmissuhteistani vastuussa
ja miks kukaan ei jaksa mua
mä tiiän ne syyt
mä tiiän nekin joihin mulla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa
mä uskon et saattaisin kelvata toisen roolin vuorosanoilla
sellasena joka ei pitäis joka hetki kuolemaa kädestä
mut se en oo mä
mä en pysty muuttua
vaikka tästä koko umpikuja alkoi
ja tähän samaan kohtaan kaikki asiat edelleen kaatuu
mä en vaan voi leikkiä iloista ja onnellista
sellasta kelpaavaa ihmistä loputtomiin
ja siks jään yksin
tajuan mä
ne taustat ja syyt
ja sen etteihän kenenkään kuulu jaksaa
ku toivoa paremmasta ei oo
mä toivon vaan
et oon kuollut
ennen ku se viimeinen päätös tulee.
Mä toivon vain sitä niin paljon.