Joskus oli minä
joka jaksoi elää
ei edes osannut ajatella
ettei haluaisi herätä aamulla.
Joskus silloin
kun lumihevosella ratsastaminen oli illan paras juttu
ja mielikuvituskissan taluttimen vaaliminen nyrkin sisällä
tärkein tiedetty tehtävä.
Ehkä vielä silloinkin
kun opetin itseni syksy syksyn jälkeen kulkemaan pimeässä
koira turvana
tästä voi selvitä
ja ne kesän kävelyreitit
kilometrejä toistensa jälkeen upotettuna ajatusleikkeihin
joissa elämä alkaa
kun tiet vaihtuu.
Ei sellaista tullut enää
tuli pimeys
ensin hiipien
jossain kohtaa ryminällä
sitten oli vain hiljaista
kaikkialla ympärillä
mutta ei enää hetkeäkään mielessä.
Ja mä käperryin
ja mä itkin
huutaa en tainnut enää osata
vaadin, syytin, pelkäsin
kaikki sekosi
eikä mikään voisi palata ennalleen.
Enkä enää tiedä
mitä edes toivoisin
kun kuitenkin jo tiedän
niiden sivusta saapuvien voimat
ja sen miten vähän mun jaksamisesta on jäljellä
en osaa enää toivoa
en turvaa
en luottamusta
en mitään.
Mä vain itken
ehkä sitä elämää joka oli
sitä joka tämän aikana meni ohi
ja sitä
jota ei koskaan tullut.
Ne tiet vaihtui kyllä
ja ihmisetkin moneen kertaan
mut samaa aikaa mun sisimmässä kasvoi jotain sietämätöntä ja kamalaa
sellaista joka täytyisi ainoastaan pystyä vaientamaan.
Mutta silläkin on voimansa
toivottomuuden viitta harteillansa
ja taisteluaseet naurettavia kyhäelmiä
jotka hajoavat ensimmäisestä iskusta.
Siksi päästän irti
uudestaan
kaiketi viimeistä kertaa
taistelkoon ne jotka sen osaavat
ne joiden voimat siihen riittävät
tänään minulla ei enää ole
mitään mitä menettää
ei edes sitä elämää
jota ei koskaan tullutkaan.