Mä tiiän jo et joudun yksin sinne
oon väsyny tähän loputtomaan merkityksettömään taisteluun
mun elämän
sellaisen elämisen arvoisen elämän
osalta tää on jo ohi.
Ollut jo kauan
joo aina tulee uusia kesiä
pari helpompaa päivää
niitä sekavia öitä
joina tahdon uskoa
kokonaisuuden puolesta
et pelkkä suorittaminen pelastaa ja riittää.
Tietäen tän saman siinä taustalla kokoajan
mikään ei ikinä riittänyt
mitään elämää ei tullut
missään vaiheessa ei ollut edes pienintäkään mahdollisuutta mihinkään aitoon elämään
jossa pimeys ei varjostaisi joka askelta.
Ei sitä totuutta voida terapioida sivuun
eikä sen totuuden aiheuttamaa masennusta voida lääkitä.
Alistan itse itseni taistelulle
painan katseen lattiaan ja hyväksyn
vitun luuseri ei tapa itteensä
tää ei koskaan tuu menemään niin helposti
mun pitää kärsiä
paljon nykyistä enemmän
joten tiiän
tuun olemaan yksin
taas sillä tavoin yksinyksinyksin
sen jonkun mukaonnistuneen yksinasumisen vuoksi vuokratun yksiön kylppärissä
mä tiiän sen.
Ja mä painan yhtä aikaa katseeni kanssa
ajatuksiini niin lujan lupauksen
siitä viiltelystä
jota en enää tauota
jota en edes pyri hallitsemaan.
Tiedän et tän on oltava kärsimystä
jotain paljon kipeämpää kuin koskaan oon kohdannut
ymmärrän pelon määrän
ja syyt koston taustalla
mut mulla on silti lupa viiltää.
Viiltää nii et pysyn turvassa kivun luona
viiltää nii et mun huutava mieli pysyy hiljaa
viiltää nii et mun kroppa pettää
viiltää nii et oon vihdoin vapaa
vaikka oonkin yks vitun luuseri
joka ei uskalla ees itteensä tappaa.
On yks josta mun ei ikinä tarvitse päästää irti
yks asia tän kaiken keskellä on pysyvää
yks asia
joka auttaa
silloin kun mikään muu ei
ja silloinkin kun kukaan ei enää kuule.
Ja sitä ei vie multa kukaan
vasta kuolema
mut sehän on itsessään pelastus tältä kaikelta
kuolema saa viedä viiltelyn
mä pelkään liikaa uskaltaakseni tappaa itteni
mut voin viiltää niin et lopulta kuolen.