Ei sellaisia sanoja ole
joilla määritellä elämän merkityksettömyyttä
se on vain tyhjyyttä katseessa
kylmyyttä ohikiitävien hetkien seassa
se istuu totuutena olkapäällä
eikä siitä kiinnipitäenkään löydy kuvaavaa sanaa.
Irti
menetetty
iloton
turha
väsynyt
kadoksissa
en minä tiedä
enää muuta kuin etten tiedä.
Irrotanko vai irtosinko
kuka valitsee alkuperäiset ja niitä seuraavat
kuka päättää
mikä tie risteyksestä suljetaan
jälkeenpäin välinpitämättömänä todetaan
katsos
tällaista sen kuului ollakin.
Ei kuulunut
mutta mitä se oli
mihin se katosi
mikä sen vei
kuka sen uskalsi ottaa
ja mitä nyt tapahtuu?
Ja millä edes selittää
jos ei itsekään ymmärrä
jos seisoo myrskynsä reunalla
päästämättä irti päästääkseen irti
kuka kehtasi vaatia selityksiä
väittää että totuus olisi totta vain sanoitettuna?
Miksei se ole totuutta yhtälailla tyhjissä hetkissä
lauseiden väliin unohtuneissa tauoissa
sivuutetuissa vilkaisuissa
niissä täysin merkityksettömissä valheverkoissa
joita onnena kuvataan?