Keho on painajaisista raskas
pelko kuiskii salattuja mielipiteitään
et voi ohittaa niitä
et kääntää selkää
etkä painaa maata vasten.
Totuudet on totuuksia silloinkin kun sattuu liikaa
vaikka kipu salpaa hengityksen jotkut asiat eivät voi muuttua
anna tilaa
aina vaan
anna vähän aikaa
kyllä se siitä
valheita valheiden puolesta
ja mun ääni värisee vastaan sanomisesta.
Mä oon erillään ja irrallaan
mun totuuksissa elämä ei oo elämä
ja mitä pidemmälle välinpitämättömyys etenee
sitä vähemmän yritän edes valehdella elämäni puolesta
(kuinka monta vuotta turhaa kuntoutumisleikkiä?)
en löydä syytä puolustaa sellaista mitä ei ole
en totuuksilla tai valheilla
annan ajan ajelehtia tietäen
kipu on joka tapauksessa mittaamatonta.
Onko se särkymisvaaran ohittamista särkymisellä
vai viimeinen kädenheilautus lähtöpysäkillä
kukaan ei kerro
ne elää elämän puolella
mä jossain välitilassa
elämättä, kuolematta
lakaisten elämää roskiin sirpale kerrallaan
keräten muistovärssyjä kirjanmerkeiksi
piirrellen auringossa hautakiviä
ja niihin yksinkertaistettuja lintuhahmoja
synnyin- ja kuolinpäiväni vierelle.
Miten tästä enää
miten tästä koskaan enää ajallakaan elämää
miten tahdottomasta voisi saada tahtovaa
jos elämä itsessään särki sen kaiken
tahtoen repi irti tahdoista
varmisteli moneen otteeseen
että kipua varmasti on voimia enemmän
ja ettei yksikään hetki anna luottamusta mihinkään muuhun
kuin ansaittuun yksinjäämiseen?