Hymyilevät ihmiset kuvissaan
saa mut kaipaamaan sitä jotakin
toista mua, mennyttä aikaa
kykyä olla aidosti iloinen.
En osaa enää ottaa pois toivottomuutta
kaksi vuotta sitten tein päätöksen lähdöstä
vakuutin itseni elämän onnistumisesta
muistan muuton, muistan kesän
muistan sen miten paljon yritin
ja sen miten hetken ajan kai aidosti tunsinkin.
Näin siilin takapihalla
meikkasin
istuin jokirannassa
vakuutin edelleen että nyt pärjään
että enää en palaa siihen kohtaan
jossa langat on muiden käsissä
ja kuka tahansa voi päättää mun elämän suhteen mitä tahansa
mä päätin et siitä en enää luovu
et mitä tahansa
mut avun varjolla kukaan ei enää satuta.
Sit tuli syksy
ja syvempi yksinäisyys
epäonnistumiset ja väsymys
pimeys ja pelko
tiputin itseni niin tarkasti sivuun avun pyytämisestäkin
etten tiiä mitä muuta kuin nykytilanne
sellaisen jälkeen vois ees seurata.
Mä lukitsin itseni elävän elämän ulkopuolelle
niin kauan kuin tunsin ahdistusta
jatkoin leikkaamista
se alkoi kai helpottaa uupumuksen tieltä
unohduin oman maailmani sisään
aika valui ohi ja olin itse itsellenikin ei kukaan,
ei missään, ei milloinkaan.
Nyt en onnistu valehdella elämääni uskottavasti itselleni elämäksi
en luota että kyllä se siitä sitten ja että opinhan minäkin jos kerran muutkin
en osaa enää
sen talven totuudet ei väisty mun sisältä
eikä viime talvi tainnut varsinaisesti tilannetta parantaa.
Mä oon toivoton
ja tunnen kateutta niitä kohtaan
jotka osaa ees hetken iloita
jostakin
pelkäämättä sitä mustaa pyörrettä
joka kiskoo selkeästi tulevaisuudessa meidät sisäänsä.
Eikö ne mieti
millä voimin ne sen painaa pois mielestään
et kaikkihan täällä päättyy aina pahimmalla mahdollisella tavalla?