Elämä ahdistaa pimeimpään nurkkaansa
oon väsynyt mut vapaa tk-nöyryytyksestä
uskoakseni menen olettamusten kanssa yhä kauemmas muiden tavoitteista
luottamuksesta, parempaan uskomisesta
uppoan samalla nauraen
ehkei siksi tätä voi nähdäkään
en löydä elämästä kohtaa
jolla aidosti olisi väliä
enää edes niilläkään joita tähän saakka olen pitänyt vakuutena
niin kauan
niin kauan minä jaksan
nyt vain uppoan
en jaksa edes hengittää
en silloinkaan kun mua silitetään ja turva on totta
en olekaan enää turvassa
vaikka mulle vannotaan että mikään ei ole juuri nyt loppumassa
vaikka mua ymmärretään ja senkin jälkeen yritetään ymmärtää
vaikka pelkoa ei enää kaiketi nähdä tavoitteena
kukaan ei satuttamalla haluakaan satuttaa
vaikka mä onnistunkin viikko toisensa jälkeen luomaan samat uhkakuvat eri suunnista
eri perusteluilla.
Ymmärrän etten jaksa kuntoutua
se on sanana täysin järjetön
en sitä enempää oppia edes elämään
en vain jaksa
edes hengittää
en pysty tähän
en täällä mihinkään
oon joutunut outoon pimeyteen
täällä on paljon pelkoa, päättymätöntä pahaa oloa
entä jos en enää koskaan löydä mitään muuta
entä jos tämä vie turvasta turvan
entä jos millään ei oikeasti ole enää väliä?
Pelkään kadottavani jopa pelkoni
osaan leikkiä olevani se jonka luulen olevan se mitä muut odottavat mun olevan
siksi uppoaminenkin onnistuu samalla kun nauran muiden mukana
eksyn silti siitä elämästä
jossa sydän lyö
ja olot eivät ole niin raskaita että niiden alla uupuu pelkästä hengittämisestä
eksyn yksin
vaikken edes ole yksin
vaikka puhun miten pahalta tuntuu ja uskon jonkun tavoittavankin mitä tarkoitan
silti en enää löydä mitään valoisaa
en syytä selvitä ensi viikkoon
miten maailma voi muuttua näin merkityksettömäksi
ja ennen kaikkea
kuinka kamalan syvälle tähän pimeään voi ihminen upota
niin että keho edelleen elää
vaikka mieli ei selviä sekunnistakaan?