Tullaan yhä lähemmäs sitä kohtaa
kun mä en jaksa enää yhtään.
Oon yrittänyt olla hiljaa
yrittänyt olla toisin
yrittänyt puhua, olla puhumatta
mut kerta kerran jälkeen tajuan
mussa ei oo jäljellä enää mitään siedettävää.
Haluun pilkkoa itteni kylppärinlattialle
kahlata kymmenasteiseen meriveteen
mä en helvetti enää jaksa
mä oon liian väsynyt olemaan mä.
Tää ei muutu enää koskaan
kyl mä ymmärrän jo
ykstoista vuotta
mä uppoan edelleen vaikka kuinka luulen et seuraavan kohdan on oltava kuolema
ei se oo nii
mä oon jotain niin oksettavaa et tekis mieli
niinpä
ei niitä sais sanoo ääneen
kato muita ahdistaa
ne vois heittää mut jo pihalle
vaientaa kaikin tietäminsä keinoin
mut kyl mä tajuun
löysässä hirressä roikottaminen on usein hauskempaa
osoittaa entistä tarkemmin arvottomuus
ja kaikki se mitä ei sanota ääneen.
Musta tuntuu siltä etten elä enää kauaa
et joo lääkäriaikaan on joitain päiviä
mut tajuunhan mä ettei sekään mitään muuta ku kaikki on yritetty saatanan monta kertaa
enkä mä ikinä muutu.
Oon väsyny muhun ja väsyny päästämään irti
en ymmärrä mitä järkeä elämässä koskaan on jos ainoa mikä on varmaa on se et kaikki viedään
enkä mä tarkoita elämän leikkiä kuolemalla
vaan sitä et ne ihmiset kenelle sä tänään puhut ei suurella todennäköisyydellä kuule sua enää huomenna
etkä missään nimessä sais tuntee siitä ees surua
koska elämähän on hyväksyttävä elämänä.
En mä vittu enää jaksa
ei mulla oo rohkeutta lähteä
mut totuus käärii mut aika lujasti verkkonsa alle ja hengittäminen käy hetki hetkeltä vaikeammaksi
en mä tän kans elää pysty
kuolema on ainoa toivo
ihan sama millä keinoin
ihan sama
kunhan se on loppu.
Kunhan saan tän saatanan juupaseipäs-ikuisuusleikin viimein vain vietyä loppuun
kaikki mun ympärillä ja minä ite tiedetään jo ettei elämästä tullut mun kohdalla tän kummempaa
joten veronmaksajien ja hyvien ihmisten säästämiseks mahdollisimman nopeasti toteutettu itsemurha on mun ratkaisuks kaikista paras.
Anteeks et mä oon
anteeks et oon olemassa
anteeks et oon näin kamala
anteeks ihan kaikesta.