Muistatko vielä
miten kesissä vuosien takana
auringonvalo välkehti lammen rantavedessä
ja uitiin käsipohjaa
sen miltä hiekka tuntui kämmenten alla
lumpeenkukat ja sen miten rohkeaa oli painaa pää pinnan alle?
Muistatko vielä miltä tuntui elää?
Kun pelko varmasti jo varjosti olemista ja valmisti tähän pisteeseen jossa nyt ollaan
mutta silti vesi näytti vielä auringonvalon vuoksi Coca-Colalta ja suurimpia haaveita kätkettiin ajatuksiin
niillä kotimatkoilla joissa hiukset sotkeutui avonaisen autonikkunan ilmavirrasta suuhun ja silmiin.
Minä en oikein muista
muistan näitä
sen tunteen miltä hiekka tuntui kämmenissä
suunnilleen muistan
haluan uskoa muistavani
koska täällä on pimeää
eikä ollenkaan väliä nouseeko aurinko enää koskaan.
Se on surkeaa
kaikki on surkeaa
on surkeaa miten vähän ikinä mistään täällä tulee ymmärtämään
vaikka kuinka kysyy ja yrittää
ei silti tajua sanaakaan
tai aina ne pahat puolet
pimeydet
ne tajuaa
muttei mitään siitä elämästä
joka ois saattanut olla joskus silloin vielä mahdollista.
Ei täällä tietenkään enää
vaikka miten toivoisin et tästä muuttuisin
ei tää toimi nii
meissä on rajoja
ehkä mä itse asettelin itteni väärälle puolelle
ehkä teen sitä edelleen
mut ei nää ymmärrykset mitään muuta
mihinkään riitä
ei mikään enää.
Pelko käärii mua pakettiin
sitoo loputtomia umpisolmuja mieleen
sillä on selvä suunta vaan ei se tiedä enää itsekään että mikä se on
että mihin se pyrkii
mörköjä on joka puolella
se et sä annat vastauksen tuolle
tarkoittaa et silläkin on ase sua vastaan
kaikki mitä sä muille puhut kääntyy lopulta kivuks
vaikka sä yrittäisit miten tarkkaan olla oikein
ei pahat ihmiset oo hyville ikinä oikein
mä oon pelkkä vitsi
oon aina ollutkin
ja tästä huolimatta asettelen itseni aina valmiiksi
sanon sanojani
puhun näitä ajatuksia
jotta mua voidaan taas satuttaa
opinko ikinä varomaan
loppuuko tää koskaan?
Tää on se pelko
vaikka miten tietää et rajan on pakko olla olemassa
tässä olossa
menneissä viikoissa, kuukausissa
luulin jo ettei se ois enää kaukana
mut entä jos tää sittekin vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu
vaikkei musta oo jäljellä enää sitä osaa
joka osais tässä olla olemassa
vastaanottaa sitä mitä toisilta tietää vastauksiksi saavansa
entä jos tää ei siltikään pääty?
Ja mitä sit ku päättyykin
sit ku kukaan ei vastaakaan enää mitään
viimeiset kääntää selkänsä ja nostaa kädet pystyyn
mitä sit enää on
minä ja kuolema
ja mekään ei ihan kauheasti samaa kieltä keskenämme puhuta
ku meidän välissä huitoo pelko joka ei itekkään tiiä mitä se pelkää tai miks se ei saatana voi jo luovuttaa
siinä se istuu ja riuhtoo ohikulkevien paidanhelmoista otetta
pelkoo pelottaa okei joo mä tajuan
mut eiks ois jo aika päästää irti?
Jos kerta kerran jälkeen täällä kokonaisuutena törmään samaan seinään
ja ihan hyvin järjellä ymmärrän
ettei mikään osa tästä elämäksi millään taikatempulla, lääkkeellä, keskustelulla tai DKT-tehtävällä muutu
nii eiks ihan tosi ois sama jo sen pelonki antaa olla?
Ku se ihan tasan tietää mun kans et oon aikuinen
ja ite vastuussa kaikesta tästä
ja tulevasta ja pimeästä ja surkeudesta ja nii
kukaan muu ei tätä tuu viemään pois
ne on ollu valheita ne turvallisemmat kohdat
tää pimeys on se ainoa jäljelle jäävä totuus
joka ei katoa vaikka miten pakenis
nii en vaan jaksa enää millään ymmärtää
mitä mä oikein pelkään?