Yhä oon se sama
joka itki eteisen lattialla niin kamalan yksin keskellä yötä
yhä oon se sama tunne
pakokauhu ja paniikki
eivätkä ne jaksaneet enää välittää, lohduttaa
se sama minä oon tässä
vaikkakin maailma vaatii vaikenemaan
painamaan villasella menneet menneiksi
silti oon se sama pieni äidin ja isän makuuhuoneen oven edessä
roikkumassa lukitun oven kahvassa ja itkemässä
antakaa mun tulla edes siihen lattialle nukkumaan
muistan edelleen
miten kovasti toivoin
että pääsisin edes siihen lattialle
ettei tarvis olla niin kamalan yksin.
Ja vaikka tullaan tänne läpi melkein kahdenkymmenen vuoden
tätä samaa turvattomuutta mä edelleen itken
vaikka kuinka hyvin tiedän
etteivät menneet miksikään ikinä muutu ja oon yksin näistä oloistani täällä vastuussa
koko tästä epäonnistuneesta elämästä
silti mä itken
vaikka ihan hyvin tiiän
ei itku vie tätä pois.
Ei mikään enää
kukaan ei voi viedä tätä pois
enkä jaksa enää taistella
yrittää muuttua
olla toinen tai hiljempaa
ei mun muistot katoa vaikka miten toisten mieliksi vaikenen
että kelpaisin etten syyttäisi
mun sisältä mikään ei poistu koskaan.
Eikä mikään muutu koskaan lääkkeillä
ei terapialla
ei elämän leikkimisellä
mä en kelpaa ikinä
eikä se totuus muutu toiseksi
yhtään sen kummemmaksi vaikka jatkaisin tätä samaa kitumista seuraavatkin vuosikymmenet
ikinä en kelpaa
ja joo voit syyttää mua
ja mä heittäydyn sun syytöstes alla marttyyriksi
ja me voidaan kiertää tää sama kehä kolmesataakuuskytviis kertaa vuodessa
ei mikään silti muutu
ikinä
ei täs oo kyse elämään oppimisesta
diagnoosien hoitamisesta
täs on kyse siitä mikä mun sisällä oli jo lapsena siellä eteisen lattialla itkiessäni
ne tiesi sen kun ne lukitsi mut yksin itkuuni
ne ties etten ansaitse lohtua
koska oon niin paha
ja mä tiiän ettei pahuudesta voi parantua.