Syy elää on ollut enemmän hukassa
merkityksettömyys ja tyhjyys (se epävakaan kirosana)
täyttää päivät ääriään myöten
kannan vinkuvaa, murisevaa ja purevaa otusta sisälle
kun se ei usko villissään mitään mitä sanon
kaikissa paidoissa on reikiä
jokaisesta housunlahkeesta on tartuttu kiinni
enkä näe mitään järkeä edes yrittää korjata sotkuja
tää tuntuu loppumattomalta kidutukselta
jonka itse valitsin.
Taisin taas kerran luoda sen saman kuvitelman
että olisin joku toinen
joku oikeaa parempi
joku joka jaksaa
ja joku joka löytää merkityksellisyyttä riittävästi myös niihin hetkiin kun ei enää jaksa.
Mut mun päässä on pimeää
mun tulevaisuus on taas tyhjää
mulla on yks kaiken tuhoava vastuullani
mut pohdin päivittäin kannattiko
ja mitä nyt
miten jatketaan?
Kukaan ei voi tehdä päätöstä mun puolesta
paitsi et silti niillä kaikilla on mielipiteet
ja mä kuulen ne kyllä
vaikka väitettäis että päätös on mun
sivulauseet paljastaa et jos nyt luovutan
en oikeasti edes ole yrittänyt
ja olishan se voinut vielä helpottaa jajaja.
(Eli älä luovuta tai..)
Enkä oikeastaan jaksaisi neuvoja
silti itken vastausta koska en pärjää oloni kanssa
joojoo
hoidan kaiken
yritän ihan loppuun asti
koira vaan seuraa ymmärtämättömänä itkua
jota en osaa lopettaa
vaikka kaikki on ihan hyvin
ja tätähän mä tahdoin.
Itseasiassa en.
Yritin toistaa kymmeniä kertoja vastaukseksi mukarauhoittaviin sanoihin
ettei koira mua multa itseltäni pelasta
tajusin jo silloin kuinka kaukana se lohtu musta oli
mut taisin silti upota itsekin siihen kuvitelmaan
että jokin helpottaa kun koira on konkreettisesti tässä ja läsnä.
Mut mikään muu ei muuttunut
kuin se et pakkojaksaahoitaa-listalla on kymmenen kertaa enemmän asioita joka päivä
kuolema on ihan yhtä läsnä
itseasiassa paljon lähempänä kuin noissa edeltäneissä kuukausissa
kun halusin uskoa
kun osasin vielä haluta
kun jaksoin koiravalheen verran toivoa
kun tämä ei ollut vielä paljastunut valheeksi
vaan uskoin löytäneeni vihdoin keinon
joka voisi auttaa myös mua.
Viiltää voit ihan hyvin kun toinen nukkuu
ei se tiiä mitään
ei se mun kivusta kärsi
kun sille on tarjolla kaikki mitä kuuluukin
mut mä kärsin
kyselen itkien kaikilta
miksi pitää kitua
mitä järkeä on elää
kun mikään ei ikinä muutu
mikään ei tunnu hyvältä tai edes siedettävältä
millään ei ole ikinä mitään väliä
miksi pitää olla olemassa
miksi oon vitun luuseri joka ei saa itseään tapettua
miks kiusaan itseäni
kun ratkaisut on kaikki yksin mun käsissä?
Enkä mä saa kii siitäkään
ettenhän voi jättää toista tänne yksin
mä en välitä
enkä tiennyt olevani näin kylmä ja tunteeton
luulin välittäväni
luulin että osaisin välittää eläimestä
koska se ei voi sanoin satuttaa
eikä lähde koska ei vain enää jaksa mua.
Oon hirviö
pitäis muuttua
mut en tiedä miten
kun koko minuus on se vääryys
josta pitäisi päästä eroon
edes kädenmitan päähän
jotta saisi vetää kerran syvään henkeä.
Tiivistettynä näitä päiviä:
mulla ei ole suuntaa eikä tarkoitusta
pakko suorittaa-lista on päättymätön
enkä ymmärrä miksi pitäisi edes yrittää elää.