Silmät ei nää
keho ei tunne
mieli ei muista
kaikkein helpointa on olla irti
sekunteja, ohikiitäviä hetkiä
ei väliä
silti toinen toistaan tärkeämpiä.
Pahinta on olla totta
kaulalla kädet
joiden voimat ei lopu
eikä tahto sammu selittämällä
totuus ei sääli
ei kai koskaan itse kärsi
tuskin kykenee tuntemaan mitään
empatiaa sen olemassaolosta on mahdotonta löytää.
Aikuisuus on kylmin vastalause
selittäjät ei tiiä kivusta mitään
mut mä en sais syyttää
ku mä en tiiä ite elämästä.
Asemalla tavarajunan liike on rauhoittavan kamalaa
askel
kaksi tai kolme
ja olisin jo alla
seuraisi suurempaa kipua kuin koskaan
mutta myös lopullinen rauha, turva
en tahdo uskaltaa sanoa ääneen
ei kuolema ole edelleenkään sen kauempana
se ei saisi olla näin päin
kun päiviä on neljä jäljellä
mutta vaikkei kukaan ymmärrä
en aina minä itsekään
miten erilaista on olla vastuussa toisesta
pienestä ja tarvitsevasta
kuin itsestään.
Kantaa roolinsa aikuisuudesta
hengissä säilymisestä pimeässä toivottomuudessa
syyllisyytensä vääränlaisesta olemassaolosta
yrittää luovia loputtoman väsymyksen ja merkityksettömyyden meressä uimataidottomana.
On paljon helpompaa suojata puhdasta ja viatonta sielua
kaikelta pelolta, turvattomuudelta
joita se ei ole koskaan kohdannut
opettaa yksinoloa sietokykynsä rajoissa
ymmärtäen silti eläimen ja ihmisen ero.
En osaa suojella itseäni
itseltäni, pahalta ololta
menneiltä tai tulevilta
mutta osaan ja pystyn silti vakuuttamaan toisia järkevänä aikuisena ihmisenä
kaikki on hyvin.
En vain itseäni
en ollenkaan
joissakin paremmissa hetkissä ehkä vähän
mutta niin lyhyen ajan ettei sellaisella tsemppaamisella ole lopulta kokonaisuuteen suhteutettuna mitään virkaa.