Vihaa vihaa
sietämätöntä, kestämätöntä
todellista
vihaa.
Miksei oo ihmiskuorimaveistä
jotain millä tän kaiken vois repiä roskiin
minuuden, totuuden
sanojen takana vaanivan tiedon
miks kaikki on aina vaan samaa piirileikkiä
ei me kato sellasta
ei nekään koskaan tuota oo tarkoittanut
ja lässynlää.
Vain meressä on hiljaista
kukaan mun päässä ei huuda
ei vihaa, ei epätoivoa
ei totuuksia
vesi on melkein niin kylmää että ensihetken sattuu
ja sitten rauha lipuu aalloilla luo
kulkee arpisen ihon läpi ja tyynnyttää uskomattoman määrän kauhua, surua, ahdistusta ja vihaa.
Kaiken.
Ja mä ihan vahingossa eksyn sinne kuiskailemaan pimeälle taivaalle
tummalle vedelle
rikkinäiset tennarit jalassa
ei tarvitse miettiä ketä tai mitä siellä pohjassa on
retkien välissä ne kengät ei ehdi edes kuivua
kipu syntyy paluusta
kellonajat napsuu öisin mielessä
nyt ja nyt ja nyt
monta sopivaa hetkeä
mut palaan aina
lamaannun lopulta
viha vyöryy yli
vittu mikä luuseri.
Ja silti aina jatkan
palaan rantaan
katson ratkaisua silmiin
ja sen yhden hetken kaikki on ihan selvää.
Vaikka selvyyteen ja paniikin välttämiseen vaaditaan vannomus paluusta
ratkaisulla voi leikitellä
kahlata ilta illalta vähän syvemmälle
kokeilla vain
kysellä pelkojensa rajoja
tajuta yhä kylmempiä totuuksia ympäröivästä maailmasta
ja elämästä
koko sirkuksesta
pellen roolista
vastuusta harteilla
ja pakoreittien katoavaisuudesta.