Ja mä katon
en mitään
en minnekään
mun sisällä huuto ei päätykään
mut keho nukkuu.
Oon alkanut ajatella
et ehkä tää on näin
tulee olemaankin näin
seurailen välillä toivottomuutta toiselta laidalta
oon alkanut katsomaan näitä päiviä
mitäänsanomattomia ja uupuneita
toisin silmin.
Oonko mä taistellut turhaan
kaikki nää vuodet
onko koko ajan mun sisimmässä ollut selvää
et muuta ei tuu
ei jaksavampaa minua
onnellisempaa
siedettävämpää?
Muille selittäminen on toivotonta
koska ne ei uskalla myöntää ettei toivoa ole
oon siis yksin
pilkkopimeässä
hapuilen tyhjin käsin tietämättä mihin yritän tarttua
annan olla
vaivun vähän kauemmas
ehkä tulee aika
kun ei enää tarvitse jaksaa
olla joku toinen
joku parempi.
Ehkä mä oon mä
ja mun kuntoutuminen tästä pois on yhtä kuin toivottomuus
ehkä se lause
kokonaisuudessaan varsin hoitoresistentti tilanne
kertoo ihan kaiken musta ja mun tulevaisuudesta.
Mut sitä mä en tajua
miks hyväksyminen on muiden korvissa sama kuin luovuttaa
miks vastaantaistelun lopettaminen on niin katastrofaalinen ajatus
mikäli ei ole väliä saadaanko musta veronmaksajaa yhteiskuntaan
niiden sanoissa on ristiriita
jota en tajua
kelpaat noin
et ole väärin
mut et kai sä nyt oikeasti halua tuohon jäädä?
Ei, en mä halua
mutta montako vuotta pitää yrittää olla kaikkea muuta kuin mitä on
ennen kuin se voidaan hyväksyä
sä oot vielä nii nuori ja niin edelleen
ne samat lauseet toistuu välttelijöiden suusta
niillä kaikilla jotka eivät uskalla katsoa totuutta silmiin on samat perustelut.
Mun on silti katsottava
pysyteltävä yksin pystyssä
taisteltava vasemmalla kädellä muita vastaan
ja oikealla itteäni vastaan
ja jaksettava ja kestettävä
ja sit ne ihmettelee et miksen mä halua muutosta.
Totta kai mä haluan
halusin enemmän ku mitään muuta
tosi tosi monta vuotta
jo kauan ennen kuin putosin tänne
mut ne jotka ei uskalla avata silmiään
ei nää ettei jokainen tapahtuma elämässä
ole yksilön itsensä valitsema.
Ja kun mä yritin
ylitin rajoja ja uskoin keinoihin
muokkasin, muokkauduin
tein kaikkeni että kelpaisin
että muuttuisin
jotta jaksaisin suorittaa
hymyillä riittävästi
itkeä vain yksinäni
mä yritin
mut tiiätkö millaisiin rotkoihin sitä noilta poluilta tippuu
ku yrittää ja yrittää
on yksinäisempi kuin koskaan
mut yrittää vaan koska muuten lakkaa olemasta
ne paikat
se pimeys niissä paikoissa
sieltä ei oo mitään kerrottavaa
ei ole sanoja jolla sellaista pelkoa ja hätää vois kuvailla
tietää vaan et sinne ei tahdo takas
oli kuka tahansa
mitä mieltä tahansa.
Nii lopulta se on toivottomuus
joka käärii viltin harteille ja lohduttaa
muut kääntää selkänsä ja sylkee syytökset vihaisina suustaan
sun ois pitänyt, oisit ees yrittäny, sun asenne oli väärä
turha niille on yrittää mitään selittää
nekin tekee ymmärtämättömyydessään valintansa
aivan kuten väittävät mun tekevän tässä
ja lopulta kuka meistä on syyllinen
jos kukaan ei edes tiedosta omaa vastuutaan tai rajoja vastuunsa reunoilla?